American Pie: luokkakokous valkokangas

Etabloituneen elokuvaharrastajan ei missään mielenhäiriössä pitäisi ainakaan julkisesti tunnustaa viihtyvänsä American Pie -elokuvien parissa. Kaikilla meillä on kuitenkin perversionsa.

Toisaalta. Kun heti elokuvan alkumetreillä heitetään tiskiin väljähtynyt parisuhdeseksi, nettipornon katselu ja vanhoihin pornolehtiin liittyvä tunnearvo, löytää varsinkin vakiintunut aikuinen mies väistämättömästi samaistumispintaa. Ellei löydä, on joko peilissä vikaa tai sitten on se onnellinen, joka voitti viime viikolla lotossa.

Alapääjuttujen ympärillä pyörivässä konseptissa huumori on intellektuaalisessa mielessä tietenkin mautonta ja paheksuttavaa. Hollywood-tuotannoiksi piirakkasarjan elokuvissa asiat kuitenkin sanotaan virkistävän suoraan ja kursailemattomasti. Tätä on amerikkalaisessa kulttuurissa pidettävä terveenä ilmiönä.

Nyt kun päähenkilöt ovat teinivuosistaan varttuneet oikeiksi aikuisiksi, pornosta on netin myötä tullut mainstreamia ja Kauheat kankkuset ovat auranneet lippuluukuilla tilaa ronskimmille aikuiskomedioille, on neljännessä American Piessakin rivouden ruuvia entisestään löysätty. Kankaalla vilahtaa tissien ohella jo kikkelikin. Suomalaisesta näkökulmasta tässä ei tietystikään ole mitään ihmeellistä, koska meikäläisessä elokuvaperinteessä munasillaan vilistely on lähinnä kansallisvelvoite, mutta rapakon takana miehen genitaalialue on moninkertaisesti naisen jalkoväliä kauhistuttavampi asia.

Tosiasia on kuitenkin se, etteivät sukupuolisiveyttä rikkovat jutut ja kikkeli yksinään tee elokuvasta rohkeaa ja rajoja rikkovaa. Arvomaailmaltaan American Piet ovat näennäisen ronskiutensa alla, jolleivät nyt konservatiivisia niin ainakin sovinnaisia. Yhteiskuntaharmoniaa ei rikota, kaikilla on oma paikkansa ja vaikka välillä mopo vähän karkaisikin käsistä, niin lopussa palataan kiltisti ruotuun. Hollywoodilaisessa elokuvakerronnassa tämä on toki välttämättömyys, jotta katsojat pysyvät turvallisesti omalla mukavuusalueellaan.

Pelkkää viihdyttävyyttä puntaroitaessa American Piet ovat sitä toimivinta komediaa, jota nyky-Hollywood kykenee tuottamaan. Tässä ei niinkään korostu elokuvien ansiokkuus vaan komedioiden yleisesti ottaen heikko taso. American Piessa huumori synnytetään alapääjuttuja myöten arkisten ja helposti tunnistettavien tilanteiden kautta. Hahmojen välisiä asioita ja tilanteita sopivasti kärjistämällä luodaan kollektiivista nolostumista, mikä konkretisoituu naurettavuutena. Jason Biggsin esittämän Jimin ja tämän isän väliset keskustelut ovat tästä paraatiesimerkkejä.

Neljännessä American Piessa päähenkilöt ovat kasvaneet kymmenen vuotta, aikuistuneet ja vakiintuneet. Tilaisuus kaverien kesken vanhojen muisteluun ja hauskan pitoon avautuu luokkakokouksen myötä. Samalla Jimin pitäisi viettää laatuaikaa vaimonsa Michellen (Alyson Hannigan) kanssa. Tämä jää haaveeksi, sillä paikalle osuva Stifler (Sean William Scott) sekoittaa pakan ja käsissä on tukku outoja tilanteita ja väärinkäsityksiä.

Käsikirjoitukseen on hahmojen osalta panostettu, vaikka tarinassa muutoin on paljon joutokäyntistä kohkaamista ja tarpeettomankin tuntuisia kohtauksia. Päähenkilöt ovat uskottavia suhteessa aiempiin elokuviin ja hahmoina heissä on tapahtunut selkeää ja perusteltua kehitystä. Heidän kelkkaansa on tavallaan helppo hypätä, sillä kaverien jälleennäkemisessä on tarvittavaa arkista rosoa.

Neljännen elokuvan myötä alkaa myös vääjäämättä näyttää siltä, ettei piirakkaelokuvien sarjalle näy lainkaan loppua. Kortit jätetään mukavan avoimiksi, joten jälleennäkemisiä koettaneen vielä monta kertaa aina vanhainkotia myöten.