American Pie valkokangas

Rakkaalla asialla on monta nimeä. Puutteessa puhutuissa ja kokeneempien reteissä sankaritarinoissa naisten jalkovälille onkin syntynyt synonyymejä kerrakseen. Ujoimmat kutsuvat sitä omenaksi, pimpiksi tai mirriksi, rohkeammat taas ronskisti tussuksi, pilluksi tai vituksi. Suuren veden takana American pie -merkkinen vehje on saanut antaa nimensä Paul Weitzin esikoisohjaukselle. Eikä nimi johdata katsojaansa tippaakaan harhaan. Siitä puhe mistä on puute!

Teinihormonit hyrräävät ja neitsyyden painolastista on päästävä. Erityisesti kollien mielestä petting maistuu jo puulta ja nyrkkikyllikkikin kyllästyttää. Silmissä loistavat nyt häpykukkuloiden sulot ja rakkaille ryhdytään sopertelemaan, että eikö olisi jo korkea aika astua suhteessa syvemmälle. Paineet kasvavat neljällä velikullalla kun luokan idiooteinkin ja ilmaisuvammaisin hyypiö kehuu jo päässeensä kukkulan kuninkaaksi. Joukkio ottaakin tavoitteekseen päästä turhasta painolastista ja päästä tutustumaan vihoviimeisiä kartoitusta odottavien korpimaiden salaisuuksiin viimeistään päättäjäistanssiaisissa.

Weitz etenee liukkailla ja vaarallisilla vesillä sangen taiten, selkeästi tietäen, mitä on tekemässä. Erittäin kypsällä asenteella hän luo juonellisilla esileikeillä tarinaansa sangen kostean tunnelman unohtamatta kuitenkaan kaikkialle yltävää huumoria. Sortumatta kliseisiin pikkutuhmuuksiin tai -sievistelyyn hän näyttää ja ennen kaikkea antaa ymmärtää missä mennään. Ei mitään liian vakavaa, vain ensimmäisiä, välillä hieman nolojakin ensiaskeleita seksin saralla. Syyllistymättä ennenaikaisiin loppuvirittelyihin hän vetää puolitoistatuntisen show’nsa taidolla huipentumaan. Vahva ja raikas! Elokuvan ohjaajasta tullaan varmasti myös jatkossa kuulemaan.

Ja mikä onkaan se tarinan opetus: eläköön se pieni ero! Mutta mikä sitäkin tärkeämpää, sen saatte itse käydä katsomassa loistavan elokuvan loppukeskustelusta. Mutta kuitenkin vinkki teinileffoista tarpeen saaneille, arvokkainta ei ole hyvä seksi vaan...