Amadeus – ohjaajan versio valkokangas

Klassista musiikkia on harvoin käytetty yhtä tehokkaasti elokuvakerronnan välineenä kuin Milos Formanin elokuvassa Wolfgang Amadeus Mozartista (1756–1791) dramatisoituna tämän kilpailijan Antonio Salierin (1750–1825) näkökulmasta. Vuonna 1984 julkaistun teoksen 40-vuotisjuhlan kunniaksi ELKE ry tuo ensimmäistä kertaa Suomen valkokankaille kolmetuntisen Amadeus – ohjaajan version (Amadeus: The Director's Cut, 2002).

Kateutta ja kostonhimoa Salierin (F. Murray Abraham) hahmon kautta tutkiva elokuva esittää Mozartin (Tom Hulce) nuoren musiikkineron lisäksi pulloon taipuvaisena retostelijana ja naistenmiehenä. Tavallisen katsojan samaistumispisteenä täydellisesti toimiva ja roolistaan Oscarinkin napannut F. Murray Abraham osoittaa, kuinka ihmisen on vaikea nauttia omasta onnestaan haaveillessaan muiden pintapuolisesta menestyksestä. Salierin tragedia on, että hän näkee Mozartin aikalaistensa sivuuttaman musiikillisen nerouden, mutta haluaa siitä huolimatta tuhota tämän kostona epäoikeudenmukaisena kokemalleen Jumalalle.

Musiikin kostavana enkelinä toimiva Salieri laatii suunnitelman Mozartin tuhoamiseksi, jota hän vanhoilla päivillään mielisairaalaan suljettuna käsittelee ja katuu tunnistuksessaan nuorelle papille (Richard Frank), mikä muodostaa elokuvan kehyskertomuksen. Hollywoodin kerronnan lainalaisuuksien mukaisesti Salierin kertoman tarinan näkökulmasta hypätään epäuskottavasti myös Mozartin kokemuksen kuvaamiseen.

Amadeus ei ole elämäkertaelokuva eikä missään mielessä historiallinen rekonstruktio 1700-luvun loppupuolen barokin ja klassisen musiikin aikakaudesta tai kahden säveltäjän suhteesta. Se on enemmin taitavasti dramatisoitu ja vahvasti tunteisiin vetoava musiikkielokuva hieman Oopperan kummitus musikaalin (The Phantom of the Opera, 1986) hengessä. Elokuva pohjautuu sen käsikirjoittajana toimineen Peter Shafferin samannimiseen näytelmään vuodelta 1979, joka on nähty myös Turun kaupunginteatterissa vuonna 2022. Shaffer puolestaan inspiroitui Aleksandr Puškinin vastaavasta näytelmästä Mozart and Salieri (Motsart i Salyeri, 1832), joka loi historiallisesti erheellisen käsityksen säveltäjien välisestä vihanpidosta.

Ohjaaja Forman, Tšekkoslovakian lahja amerikkalaiselle elokuvalle, pääsi Amadeuksen kuvaamisen myötä palaamaan rautaesiripun taakse Prahaan. Hän oli joutunut lähtemään kotimaastaan sen kommunistista puoluetta piikitelleen hulvattoman satiirin Palaa, palaa! (Horzhí, má panenko, 1967) jäätyä Prahan kevään 1968 tankkien alle. Wieniin sijoittuva Amadeus hyötyy suunnattomasti ajankuvaltaan autenttisesta miljööstä oopperataloineen, jota ei ole hyödynnetty yhtä kokonaisvaltaisesti sitten Kubrickin Barry Lyndonin (1975).

Säveltäjämestareiden päässään kuuleman musiikin voimakkaine tunteineen upeasti visualisoiva teos rakentuu Mozartin musiikin rytmittämien kohtausten ja useiden oopperoiden mittavan esittämisen varaan. Neville Marrinerin johtama orkesterimusiikki on elokuvan aikakaudelle uskollista koostuen Mozartin sävellysten lisäksi ajan muiden säveltäjien teoksista sekä kansanmelodioista.

Hyvin jännitettä Salierin ja Mozartin välillä ylläpitävä narratiivi sortuu kohtausten tasolla itsensä toistamiseen, joka on elokuvan ohjaajan versiossa erityisesti nähtävissä. Samalla elokuvan pidennetyt ja lisätyt kohtaukset korostavat paremmin kokonaisuuden yhtenäisyyttä sekä sivuhahmoja kuten Mozartin vaimoa Constanzea (Elizabeth Berridge) ja tämän vihamielisyyttä Salieria kohtaan. Mozartin elämän taustalla kummitelleen isän Leopoldin vaikutusta kokonaisvaltaisesti ilmentää Roy Dotrice.

Amadeus – ohjaajan versio onnistuu täydellisesti historian viihteellistämisessä Salierin ja Mozartin välille luodun jännitteen kautta. Elokuva ei täysin perustele kestoaan toistuvien kohtausasetelmien vetistäessä sen narratiivista impaktia. Vastaavanlaisia musiikkia väkevästi kerronnan välineenä käyttäviä historiallisia elokuvia ei kuitenkaan enää tehdä.