Alfie valkokangas

Vuoden 2004 Alfie on uudelleenfilmatisointi vuoden 1966 samannimisestä elokuvasta, jossa pääosaa näytteli nyttemmin arvokkaasti vanhentunut Michael Caine. Alfie, jonka nimihenkilöä nyt esittää Jude Law, kertoo naistenmiehestä, jolle kukasta kukkaan purjehtiminen aiheuttaa lopulta myös ongelmia. Nykyaikana moraalittomuuden tuolla puolen purjehtiva naistenmies on ilmiönä kadehdittavan sijaan säälittävä. Tämä onkin uuden Alfien suurin ongelma, elokuva siirtyy kepeästä otteestaan huolimatta turhan nopeasti perhearvoja kunnioittavaksi moraalisaarnaksi. Saarnaaminen alkaa heti alkumetrien jälkeen eikä lopu missään vaiheessa. Elokuva onkin parhaimmillaan kuvina ja ääninä. Se kunnioittaa 1960-lukua puvustuksellaan, leikkauksellaan ja erityisesti hilpeällä musiikkiraidallaan, jonka ovat säveltäneet Mick Jagger ja Dave Stewart.

Joskus oli aika, jolloin sanaa uudelleenfilmatisointi ei tarvinnut käyttää synonyymina haukkumasanalle. Esimerkiksi Ben Hechtin näytelmä The Front Page on tehty elokuvaksi ainakin 1930-, 1940- ja 1970-luvuilla, ja aina aika onnistuneesti. Nykyisin kun jokin elokuva tai – pahempi vielä – vanha televisiosarja on tehty uudelleen elokuvaksi, sitä lähtee katsomaan jo valmiiksi hieman masentuneena. Alfieta rasittavat samanlaiset ennakko-oletukset. Toisaalta vaatimattomat odotukset usein pelastavat elokuvakokemuksen. Niin ei käynyt tällä kertaa.

Vuoden 1966 Alfie oli elokuva letkeästä ja seksuaalisesti vapaasta 1960-luvusta, jolloin "ei tarvinnut omata täydellistä hammaskalustoa käydäkseen seksisymbolista", kuten Austin Powersissakin mainitaan. Ajankuvan ja Michael Cainen hieman nasaalin aksentin ansiosta alkuperäinen Alfie ei ole hassumpi elokuva. Uutena versiona se on siirretty Sinkkuelämää-sarjan maisemiin Manhattanille, jossa vilisee kauniita naisia vilisee ja kaikki etsivät sitä oikeaa. Pääosaan on palkattu Jude Law, englantilainen ja kieltämättä hyvännäköinen mies. Alfien menestys naisten keskuudessa on täten sidottu hahmon fyysiseen olemukseen ja vieraassa ympäristössä saatavaan eksotiikkabonukseen.

Vuoden 2004 Alfie on kuin miespuolinen Sinkkuelämää. Sinkkuelämän ihanuus tuntuu piilevän siinä, että voi kuluttaa aikaansa mahdollisimman paljon yrittämällä päästä eroon sinkkuudestaan. Autuus koittaa vasta avioliiton tai edes vakituisen parisuhteen rauhallisessa satamassa, kunhan vaatimukset vain sallisivat aloilleen asettumisen. Tämän perusidean jauhamiseen kuluu elokuvasta 5/6, ja se tekee katsomiskokemuksesta varsin raskaan.