Aleksis Kiven elämä valkokangas

Taide ei ole menettänyt merkitystään, mikäli on ohjaaja Jari Haloseen uskominen. Ja totuuden siementä tämä tyystin omaa sarkaansa viljelevä taiteilija myös kylvää. Ei liene kenellekään mikään yllätys, että Aleksis Kiven elämä ei istu viimeaikaisen suomalaisen suurmieselokuvan muottiin, vaikka Halonen onkin tehnyt omien sanojensa mukaan suuren yleisön elokuvan. Halki kiven on menty kuitenkin samalla joskin tasoitetulla anteeksiantamattomalla asenteella, hurjalla huumorilla, roisin pateettisella tyylillä ja ennen kaikkea suurella sydämellä ja elokuvalle omistautumisella, joka on niin tuttu ohjaajan aikaisemmista, suorastaan herkullisen ristiriitaisia tunteita herättäneistä filmeistä Takaisin ryssiin, Lipton Cockton in the Shadows of Sodoma ja Joulubileet.

Tietenkin Halosen visuaalinen tyyli ja ennen kaikkea näyttelijäohjaaminen saattavat olla liikaa hillittyyn kuvakieleen mieltyneille, joiden on turha odottaa runopojan herkkiä hartaushetkiä suomalaiskansallisessa maisemassa. Halosen Kivi on vitaali Helsingin kulttuuripiireihin eksynyt, älykäs luonnonlapsi, joka uskoi suomen kielen ja suomalaisen kulttuurin humaaniin voimaan poliittisesti epävakaina aikoina. Marko Tiusanen tekee kansalliskirjailijana halosmaiselle teatterille uskollisen mutta hienon roolin lopulta omaan luomisvimmaansa hukkuvana taiteilijana. Kuten kaikki ohjaajansa elokuvat, myös Aleksis Kiven elämä on katsojan takuuvarmasti haastavaa fyysistä teatteria. Samoin päähenkilö on tutun oloinen. Kivessä Halonen on todellakin löytänyt suuren sankarinsa: pitkän huiskea, jäntevä ja komea, koominen ja hellyttävä mutta voimakas, älykäs mies, jonka katse on pelottava ja kuin tulta ja tappuraa mutta kuitenkin lopulta viisaan lempeä ja rakastava ja joka kirjoitti rahvaalle heidän omalla kielellään vaikka suurin osa ei sitä osannut edes lukea.

Ennen kaikkea Halosen mukaan Kivi rakasti juuri suomalaista kansaa. Kivi oli itse metsästä, köyhän talon poika. Hän painui luontoon, maanisesti maalle kirjoittamaan ja loi suomen kieltä ja antoi suomalaiselle luonteen. Osaahan ja haluaa Halonenkin romanttinen olla ja joku muu olisi tällaisesta pateettisuudesta patrioottisuudesta väkertänyt jotain aivan muuta. Lienee pitkälti makuasia, miten suhtautua taiteilijamyytin rakentamiseen. Halonen ei häpeile sankarinsa nostamista suomalaisista suurimmaksi. Hän purkaa myyttejä ja luo niitä ja on saanut aikaan taiteilijan tekemän elokuvan taiteilijasta. Kummatkin taiteilijat ovat sylkäisseet päin "eliittiä" ja nauttineet roisin miehen mainetta. Halosen Kivi ei kuolinvuoteellaan vaikeroi elävänsä, sillä tyhmempikin tietää, että kansalliskirjailijamme elää niin kauan kuin suomen kieli ja suomalainen kulttuurikin. Halosen Kivi oli kansasta noussut sankari, joka sanoi, että "perkele" ja alkoi sisulla muovata suomalaisille identiteettiä. Kivi oli humanismillaan mitä poliittisin hahmo.

Tätä sanomaa henkivät myös elokuvan viimeiset upeat, suorastaan palavat kansallisromanttisen maiseman kuvat, jotka kumminkin tulivat sieltä. Hengen palolla pelastetaan paljon. Tämä sopii Halosen kutsumukseen. Aleksis Kivi ei ole vain suomalainen sankari vaan menneisyyden esimerkki taiteen elinvoimasta halki vuosisatojen. Asia, jota sietää matopelien luvatussa maassa miettiä. Mitä me haluammekaan luoda jälkipolville.