Aidosti outoa valkokangas

Ajattelen, siis olen. Kuulen päässäni kertojanäänen, joka selostaa elämääni. Mikä minä silloin olen? Marc Fosterin romanttisen eksistentialistinen fantasia kertoo verotarkastaja Harold Crickista (Will Ferrell), jonka päässä alkaa kuulumaan jatkuva narratiivi. Joku kertoo Crickin elämästä kolmannessa persoonassa, ja se joku yrittää keksiä sopivimman tavan tappaa hänet.

Omalaatuisella kirjailijalla Kay Eiffelillä (täysin meikittä esiintyvä ja ketjussa polttava Emma Thompson) ei ole aavistustakaan, että Crick on todellinen henkilö, jonka elämää hänen tekstinsä ohjailee. Alkujärkytyksestä selvittyään Crick päätyy parhaaseen paikkaan, missä kertomakirjallisuuden saloja voidaan selvittää, eli yliopiston kirjallisuustieteen laitokselle. Dustin Hoffmanin esittämä professori Hilbert yrittää päätellä, missä genressä Crick oikein elää.

Crickin raiteiltaan suistuneeseen elämään syntyy romanssin mahdollisuus anarkistisen leipuritytön Ana Pascalin (Maggie Gyllenhaal) kanssa, josta Hilbert päättelee vaihtoehtoja olevan vain kaksi. Komediassa aluksi toisiaan vihaava pari päätyisi yhteen, tragediassa tarina päättyisi päähenkilön kuolemaan. Valitettavasti vain Eiffelin jokainen aikaisempi teos on ollut tähän mennessä tragedia.

Will Ferrell on totuttu näkemään hassunhauskoissa rooleissa, mutta ensimmäistä kertaa mies ei ole mikään huumorilinko. Ferrell on lämminhenkisen vähäeleinen, ja miehen jokapäiväinen olemus sopii mattivanhas-karismalla varustetun verovirkailijan rooliin. Kurinalaista sielunelämää kuvaavat alati ilmassa näkyvät graafiset käyttöliittymät sekä omaa elämäänsä elävä rannekello. Gyllenhaalin Ana on tatuoitu, verolakeja rikkova pirtsakka anarkisti, ja päällisin puolin Crickin täysi vastakohta. Suhde on siis fiktioromantiikan lakien mukaan selviö.

Aidosti outoa on täynnä intertekstuaalisia viittauksia, niin kuin toisaalta sopiikin tarinaan, jossa leikitellään jatkuvasti todellisuuden ja sen heijastumien merkityksillä. Jokaisen henkilöhahmon sukunimenä on kuuluisan tiedemiehen tai suunnittelijan nimi, ja sama kaava jatkuu niin kadunnimissä kuin Kronecker-bussilinjassakin. Yleissivistykseen kuuluvia ovat viittaukset Blaise Pascaliin ja Gustave Eiffeliin, sen sijaan Hilbert, Crick, Escher ja Kronecker tuskin ovat tuttuja tavalliselle katsojalle.

Päähenkilölle sukunimensä lainannut Nobel-palkittu Francis Crick selvitti DNA:n rakenteen, joten nimi on osuva hahmolle, joka yrittää selvittää elämänsä lainalaisuudet. Elokuvan rakenne on salakavalan moniulotteinen, sillä päähenkilön todellisuuden viitekehys on keinotekoisesti rakennettu, konstruoitu. Aitoa valinnanvapautta ja lopullista totuutta ei ole olemassakaan. Toisaalta kun elämän ja kulttuurin rakenteet ymmärtää, niitä voi joko yrittää muuttaa tai sitten seurata edessä olevaa polkua avoimin silmin.

Käsikirjoittaja Zach Helm on ladannut tarinaan viittauksia roppakaupalla, ja kaikkien selvittämiseksi elokuvaa tulisi katsoa osapuilleen kuvaruutu kerrallaan. Innokkaimmat voivat aloittaa vaikkapa Beatles-metaforista. Paraskaan älykkökikkailu tai rikkiviisaiden kosiskelu ei kuitenkaan auttaisi, elleivät pääjuoni ja henkilöhahmojen kemia toimisi.

Elokuvan loppuratkaisua voisi pitää konventionaalisena ja jopa liiankin sovinnaisena, ellei elokuva ottaisi postmodernissa hengessä siihen itse kantaa. Kirjailija Eiffelillä on kaksi loppuratkaisua, joista toista kaikki pitävät riipaisevana mutta taiteellisesti huippulaatuisena. Todennäköisesti myös korkeakulttuuria painottava katsoja tai kriitikko olisi ollut samaa mieltä. Toinen loppuratkaisu on viihteellisesti luontevampi, vaikkakaan ei kirjallisuuden klassikko. Teoksen viimeinen kysymys katsojalle onkin, voidaanko korkeamman taiteen alttarille uhrata mitä tahansa?