Päivien kimallus valkokangas

Vietnamilainen ohjaaja Tran Anh Hung (1963) on omistanut uusimman elokuvansa kotimaansa pääkaupungille Hanoille. Hän matkusti Hanoihin lepäämään edellisen elokuvansa, Saigonissa kuvatun synkän realistisen Cyclon (1995) kuvausten aikana ja vaikuttui syvästi. Nyt nähtävässä Päivien kimalluksessa hän palaa esikoiselokuvansa Vihreän papaijan tuoksun (1993) levollisen sensuaaliseen maailmaan. Samalla hän sukeltaa takaisin lapsuutensa tunnelmiin: raukeisiin päiväuniin, hyönteisten surinaan ja herkullisten värien tulvaan.

Elokuvassa on pitkiä hiljaisuuden ja pysähtyneisyyden jaksoja. Ohjaajan mukaan siinä on silti enemmän dialogia kuin hänen aikaisemmissa elokuvissaan. Hän halusi laittaa hahmot sanomaan hyvin yksinkertaisia asioita, jotka kuitenkin tuntuvat vihjaavan syvempiin merkityksiin.

Elokuva seuraa kolmen sisaren elämää. Nuorin on suloinen Lien (Tran Nu Yen Khe), joka asuu yhdessä veljensä Hain kanssa. Hai on näyttelijä, Lien tarjoilee siskonsa kahvilassa. Sisarukset harjoittelevat kohtausta, jossa rakastavaiset jättävät hyvästejä kaatosateessa. Aamuisin venytellään ja hoidetaan toisten varpaankynsiä, taustalla laulaa Lou Reed. Sisaruksia luullaan kadulla pariskunnaksi, sillä he tekevät lähes kaiken yhdessä.

Keskimmäinen sisar on läheisiään lempeällä otteella hoivaava Khanh, jonka mies on kirjailija. Ensimmäinen kirja on tosin vielä kesken, se hakee loppuaan. Romaanissa nainen ja mies kohtaavat, mutta vasta tarinan lopussa. Vanhimman sisaren, aistillista rakkautta janoavan Suongin mies on salaista murhetta sisällään kantava valokuvaaja. Sisarukset kokoontuvat valmistelemaan äitinsä kuoleman vuosipäivää.

Päivät kuluvat, Hanoin valo hehkuu, välistä rankkasade piiskaa katuja. Elämä pyörii hyvin pienten asioiden ympärillä; sisarukset tarjoilevat päivittäin kahvilassaan, ruoka valmistetaan huolella ja rituaalinomaisesti, lapset - syntymättömätkin tuovat loputonta iloa. Ja tietysti unelmoidaan rakkaudesta.

Päivien kimalluksessa tärkeintä ei ole tarina, jonka se hitaasti avautuen ja sulkeutumatta kertoo. Pikemminkin se kuvaa ajan kulkemisen tuntua, elämän soljuvaa etenemistä, päivien vaihtumista. Muutokset tulevat hitaasti ja katkaisevat tullessaan rauhan. Mutta yhä vain päivät seuraavat toisiaan. Paahteisen kaupungin voi melkein haistaa ja tuntea ihollaan jopa näinä Suomen viilenevinä syksyiltoina. Kiireettömyyden ja seesteisyyden tuntu on rauhoittavaa katseltavaa. Valo tulvii valkokankaalta suoraan sydämeen.

Vasta kolme elokuvaa tehnyttä Tran Anh Hungia on jo verrattu mestariohjaajiin Antonioniin tai Tarkovskiin. Päivien kimallus muistuttaa kerronnaltaan paljon myös ylistetyn mutta unohdetun yhdysvaltalaisen kirjailijan James Salterin romaaneja, joista vain kaksi on suomennettu. Elokuva huokuu samaa impressionistista pintakeveyttä kuin Salterin Kiitävät vuodet (Light Years, 1975). Kerronta on molemmissa teoksissa ilmavaa, raukeaa ja aistillista. Ja jossain syvällä auringonvalon varjoissa piilee elämään olennaisesti kuuluva surumieli.