A Good Day to Die Hard valkokangas

Nakatomi Plaza, Los Angeles, 1988. Poliisi John McClane on kuin kala kuivalla maalla, kun hän joutuu tahtomattaan mukaan panttivanttitilanteeseen. Hän haluaisi vain viettää joulua ex-vaimonsa kanssa. Katsoja tuntee kipua, kun McClane eräässä kohtauksessa joutuu kävelemään paljain jaloin lasinsirpaleita täynnä olevan lattian päällä.

Moskova, 2013. John McClane hallitsee tilanteen kuin tilanteen ja vänkää itsensä väkisin mukaan ydinasekelmien välienselvittelyyn. Käsikirjoitus yrittää väittää, että hän haluaisi vain parantaa välejä poikansa kanssa. Katsoja ei tunne mitään, kun McClane hymysuin lahtaa rikollisia rynnäkkökiväärillä, sinkoutuu helikopterista ikkunoiden läpi ja tipahtelee rakennuksista alas. Aivan kuin jossain vaiheessa oikea McClane olisi korvattu T1000-mallilla.

25 vuotta on kulunut Die Hardin ja sarjan viidennen osan, A Good Day to Die Hardin välillä. Alkuperäinen Die Hard on modernin toimintaelokuvan esikuva ja esitteli Bruce Willisin läpimurtoroolissaan näsäviisaana renttukyttänä. McClane teki mitä piti, koska hänen oli pakko. Elokuvasarjasta hyviä ovat John McTiernanin ohjaamat osat, eli ensimmäinen ja kolmas. Renny Harlinin kakkososa ja Len Wiesemanin nelososa ovat keskinkertaisia, mutta siedettäviä toimintaelokuvia.

Kunnon pohjakosketuksen tekee John Mooren ohjaama vitososa, joka ei ole hyvä Die Hard -elokuva saatikka hyvä toimintaelokuva. Moore ohjaa toimintaa sujuvasti, mutta osaa käyttää vain yhtä vaihdetta. Vaikka elokuva on vain reilu puolitoista tuntia pitkä, ylipitkiin toimintakohtauksiin turtuu ensimmäisen kolmanneksen jälkeen.

Toiminta tylsistyttää, koska elokuvassa ei ole mitään inhimillistä kosketuspintaa. Kaikesta vitososan ryminästä ja paikkojen tuhoamisesta huolimatta Die Hard tuntuu paljon fyysisemmältä ja maskuliinisemmalta elokuvalta, vaikka mittakaava on siinä paljon pienempi.

Die Hardissa McClanella oli uskottava motivaatio sotkeutua terroristien juoniin, tarinassa oli yllätyksiä ja tapahtumissa oli tietynlaista uskottavuutta. Alan Rickmanin Hans Gruber on yksi toimintaelokuvien unohtumattomista pahiksista.

Suurin syy A Good Day to Die Hardin huonouteen on Skip Woodsin käsikirjoitus, jossa tapahtumilla ei ole mitään tolkkua, hahmoilla mitään persoonallisuutta, eikä elokuvassa ole sen kaikesta mustavalkoisuudesta huolimatta edes kunnon pahista. Itseasiassa loppua kohden selviää, että elokuvassa ei ole oikein pahista ollenkaan, eikä mikään estä McClanea pistämästä hanskoja naulaan koska tahansa. Panokset eivät siis ole järin kovat.

Käsikirjoitus yrittää väittää monia asioita perustelematta niitä mitenkään. Se on niin reikä päässä kirjoitettu, että Woods luultavasti oikeasti luulee Tšernobylin olevan Venäjän puolella, lyhyen ajomatkan päässä Moskovasta. Pahempaa tosin on se, että tekijät luulevat Die Hard -elokuvan syntyvän täysin yhdentekevistä ja geneerisistä toimintaelokuvan aineksista.