A Bigger Splash valkokangas

Idylliset auringon paahteessa kylpevät paratiisisaaret toimivat elokuvissa yleensä symbolisina pakopaikkoina, joiden keskeltä henkilöt etsivät itseään. Saarelta on hankalampi paeta, ja ne henkilöt, jotka on halunnut jättää taakseen, seuraavat joko muistoissa tai konkreettisesti. Luca Guadagninon (Rakkautta italialaisittain, 2009) uusin elokuva on perinteinen kertomus kyvyttömyydestä kommunikoida toisten kanssa tai löytää itseään, ja vaikkei se mitään erikoista henkilöistään tai käsittelemistään teemoista kerrokaan, se on lajissaan kelvollinen tutkielma ihmissuhteiden monimuotoisuudesta.

Ranskalaiselokuvaan Vaarallinen loma (La Piscine, 1969) perustuva A Bigger Splash sijoittuu Italiaan Pantellerian saarelle, jolla entinen rocktähti Marianne Lane (Tilda Swinton) toipuu leikkauksestaan, joka on vienyt häneltä äänen. Hän kommunikoi miesystävänsä Paulin (Matthias Schoenaerts) kanssa joko viittoen tai kuiskaten, mutta se riittää heille. Kun Mariannen entinen rakastaja Harry (Ralph Fiennes) saapuu odottamatta tyttärensä Penin (Dakota Johnson) kanssa saarelle, Mariannen ja Paulin pasmat menevät aivan sekaisin.

Kerronnaltaan elokuva etenee melko rauhallisesti eteenpäin keskittyen jokaiseen neljästä henkilöstä vähän kerrallaan. Se mässäilee yllättävän vähän upeilla maisemillaan, ja keskittyy olemaan syvällinen henkilödraama. Tässä lähestymistavassa on sekä vahvuuksia että heikkouksia. Jokainen henkilö saa oman äänen ja tarinan, ja niihin syvennytään koko elokuvan ajan. Dialogi on suurimmaksi osaksi osuvaa eikä sorru sentimentaalisuuteen tai hölmöön psykologisointiin. Henkilöt pyrkivät lukemaan toistensa tunteita, mutta kyvyttömyys puhua ja ymmärtää tekee tämän mahdottomaksi. Näin tarinan tasolla myös vältetään suurimmat sudenkuopat.

Henkilökuvauksessa on kuitenkin myös elokuvan suurin heikkous. Harryn ja Penin hahmot ovat piirteiltään liian korostettuja, yksipuolisia ja mitäänsanomattoman stereotyyppisiä. Ralph Fiennesin hieno roolisuoritus pelastaa suuremman osan ärsyttävyyteen asti ylilyödystä hahmosta, mutta Dakota Johnson ei onnistu tylsällä näyttelemisellään pelastamaan mitään, vaan päinvastoin latistaa elokuvaa aina niiden kohtausten aikana, joissa hän on mukana. Kömpelön viettelevästi käyttäytyvä blondi tuntuu olevan repäisty jostain aivan muusta elokuvasta keskelle aikuisten draamaa. Häntä on kuitenkin onneksi tasapainottamassa loistava Matthias Schoenaerts, jonka roolisuoritus on jopa hienompi kuin veteraani Tilda Swintonin.

Elokuva etenee melko vahvasti nykyajassa muutama lyhyt takauma poislukien. Tämä on melko yllättävä valinta, sillä todennäköisesti helpompaa olisi ollut kuvata rinnakkain kahta tarinaa ja yrittää punoa ne temaattisesti yhteen. Kun lähes kaikki tapahtuu nykyajassa lyhyellä ajanjaksolla, dialogilla ja näyttelijäntyöllä on suuri merkitys. Alun hitaiden selvittelyjen jälkeen vaisu toinen näytös uhkaa tehdä koko elokuvasta lässähtäneen, mutta onneksi viimeinen näytös todella iskee katsojaan voimakkaasti tunteella sortumatta manipulointiin.

Elokuvan tärkein teema on oman henkilökohtaisen äänen menettäminen, mitä korostetaan aivan fyysisellä tasolla Mariannen hahmossa. Kuten elokuvassakin todetaan, ilman ääntään hän ei ole mitään. Jokainen henkilöistä elää omassa käpertyneessä kuplassaan, kykenemättöminä tavoittamaan toisiaan. Heidän toisilleen osoittamansa tunteet eivät vaikuta aidoilta, mikään ei kerro mistään mitään. Samankaltaista ihmissuhteiden tyhjyyttä kuvasi italialaisohjaajista aikanaan jo Michelangelo Antonioni. Guadagninon visuaalinen tyyli on kuitenkin paljon tyylitellympää, enemmän Fellinin peruja.

Ottaen huomioon sen, ettei elokuva oikeastaan kerro mistään mitään, se onnistuu yllättävän hyvin osoittamaan ihmissuhteissa vallitsevan tyhjyyden ja sen, että vaikka sanoja tulviikin, ne eivät yleensä tarkoita mitään. Elokuvan viimeinen puolituntinen on miellyttävän moniulotteinen ja onnistuu herättämään hieman kyynisemmänkin kriitikon horroksestaan.