28 päivää myöhemmin valkokangas

Viimeistään Trainspottingin (1996) myötä ohjaaja Danny Boylesta tuli eräs kaupallisen brittielokuvan pelastajahahmoista. Taiturimaiset kamera- ja tehostetemput, vilkas popgenrelainailu sekä viileät, katu-uskottavat ääniraidat muodostuivat jo varhain Boylen tavaramerkeiksi, mutta eivät kyenneet nostamaan kerronnallisesti vaillinaisia elokuvia Epätavallista elämää (1997) ja The Beach (2000) varhaisempien teosten saavuttaman suosion tasolle. Edes nimekkäiden supertähtien (Diaz, McGregor, DiCaprio) käyttäminen ei riittänyt peittämään epäjatkuvuuksiin saakka tempoilevan juonirakenteen aukkoja. Samat ongelmat tuntuvat vaivaavan Boylen uusinta, kokonaan digitaalisesti kuvattua tehosteilmestyskirjaa 28 päivää myöhemmin.

Koelaboratorioon hyökkäävät eläinaktivistit päästävät vahingossa liikkeelle tarttuvan raivoviruksen, joka levittää pian kaaoksen koko maailmaan. Intron jälkeen seuraa väliotsikko "28 päivää myöhemmin...", jonka korostaminen elokuvan nimen kautta kuulunee Boylen osoittelevaan elokuvan itsetietoisuuden tendenssiin. Mukaan hiipii myös tahatonta ironiaa, kun rakenteistaan ja genrelainoistaan tietoinen elokuva ei kykene sublimoimaan viitekohteitaan mitenkään merkittävästi vaan tulee toistaneeksi niiden tyypillisimpiä kliseitä. 28 päivää myöhemmin Jim (Cillian Murphy) herää sairaalassa, havaitsee pian ympäröivän Lontoon tyhjäksi ja ihmettelee, mitä on tapahtunut. Raivotautiset zombie-ihmiset, jotka ovat yksi elokuvan uuvuttavimmista kliseistä, käyvät hänen kimppuunsa, mutta Selena (Naomie Harris) pelastaa hänet. He törmäävät myöhemmin taksikuskiin ja tämän tyttäreen ja yhdessä he lähtevät etsimään amatööriradiossa mainostettua sotilastukikohtaa. Sotilaat löytyvät, mutta turvapaikka kääntyy äkkiä painajaiseksi.

Alkupuolen suurella vaivalla kuvattu tyhjä Lontoo on fantastista katsottavaa, vaikka, kenties pakon sanelemana, kuvissa ei viivytä tarpeeksi kauan autiuden ja tuhon todellisen painostavuuden aikaansaamiseksi, toisin kuin esimerkiksi Stalkerissa (1979). Hylätyn Lontoon ja Jimin kuolleiden vanhempien jatkoksi olisi voinut rakentaa kouriintuntuvan elokuvan selviytymisestä ja tyhjästä aloittamisesta vuonna nolla yhteiskunnan jälkeen, mutta Resident Evilin (2002) ja 13 Ghostsin (2001) tasoiset zombiet säännöllisine rynnäköineen pilaavat nämä mahdollisuudet. Englannin viimeinen puolustuslinja sijoittuu - kuinkas muuten - maalaiskartanoon, jonka eversti Westin (kihisevän maaninen Christopher Eccleston) johtama sotilasjoukkio on ottanut haltuunsa.

Seuraa joitain kaavamaisia darwinistisia ajatuksia ihmisistä, luonnosta, historiasta ja selviytymisestä sekä niille perustuvaa ilkeää toimintaa, johon Cillian Murphyn päähenkilö yrittää brittipopparin habituksineen reagoida. Vauhti kiihtyy, juoneen ja henkilömotivaatioon alkaa ilmestyä ammottavia aukkoja, kunnes päästään normalisoivaan, painajaiset pois pyyhkivään epilogiin, joka sentään jättää moraalisaarnansa implisiittiselle tasolle (pace Epätavallista elämää ja The Beach). Viiden tähden eeppisistä, jopa klassisista asetelmista, kuten tuhon fantasia ja sen vastuuttomuus, suru, lohduttomuus, koettelemukset ja sankari- tai uhrikuolema, on rohkeuden pettämisen ja/tai kaupallisen laskelmoinnin seurauksena peruutettu tuiki tavallisiin, jopa kliseisiin ratkaisuihin. Näitä eivät salamaleikkaus, pysäytyskuvat, eksoottiset kamerakulmat ja -ajot ja melankolis-kyyninen musiikki pysty peittämään.