Elokuvamusiikin historiaa pelastamassa

Elokuvaa olisi liki mahdoton kuvitella ilman musiikkia. Mykkäelokuvaakin säesti yleensä soitto. Musiikki voi vahvistaa kuvassa näkyvää tunnetilaa tai kommentoida sitä jollain tavoin. Joskus sävellys muodostaa oman tarinansa elokuvan sisään. Joka tapauksessa elokuvat tuntuisivat täysin erilaisilta, ellei niissä olisi musiikkia.

Myös kotimaisen elokuvan yli satavuotinen taival sisältää runsaasti säveliä, joista osa on lähtemättömästi painunut kansalaisten muistiin. Komisario Palmun erehdyksen (1960) nähneille tulee ensimmäisten joukossa mieleen kohtaus, jossa etsivä Kokki (Leo Jokela) laulaa Kämpin kabinetissa Silmät tummat kuin yö.

Kotimaisen elokuvan studiokaudeksi kutsutaan aikajaksoa noin vuosina 1920–1963. Tämä johtuu siitä, että tuolloin suuret elokuvayhtiöt hallitsivat kotimaista tuotantoa. Tuon ajan elokuvamusiikki oli runsasta ja se noudatteli usein kansainvälisiä esikuvia niin Hollywoodista kuin muualtakin, mutta persoonallisesti kotimaistettuna.

Elokuvatutkija Juha Seitajärvi kehitteli idean Suomalainen elokuvamusiikki -CD-sarjasta. Erityisesti Seitajärvi halusi gramofonikauden (1930–1961) harvinaisia kotimaisiin elokuviin liittyviä levytyksiä ihmisten saataville. Suuri osa niistä on ollut vain arkistojen ja joidenkin keräilijöiden hallussa. Avausosa ilmestyi jo vuonna 2010 ja Seitajärven mukaan projektista on kirjoitettu runsaasti artikkeleita ja arvosteluja. Myös televisio ja radio ovat huomioineet sarjan ja sen ovat löytäneet niin yleisö kuin muusikotkin.

Sarja toteutuu yhteistyökumppanien avulla

Keskeisiä yhteistyökumppaneita ja mahdollistajia ovat olleet Artie Music -levy-yhtiön Timo Wuori ja Ari Hakulinen. Heihin Seitajärvi tutustui aikanaan Wuoren ja Hakulisen toimittaessa levysarjaa legendaarisesta Dallape-yhtyeestä. Erityisesti tutkijan vakuuttivat runsaat taustatiedot ja mainiot esittelykirjaset. Seitajärvellä itsellään oli jo aiempaa kokemusta elokuvamusiikkilevyjen kokoamisesta. Hän teki aikanaan yhteistyössä elokuvaguru Peter von Baghin kanssa moderniin elokuvamusiikkiin (1962–2001) keskittyvän CD-kokoelman Unelmien maantiede sekä toimi esittelytekstien kirjoittajana Juha Nikulaisen toimittamassa levyssä Uuno on numero yksi, joka nimensä mukaisesti sisälsi Jaakko Salon säveltämää musiikkia Uuno Turhapuro -elokuviin.

Huolellinen ja runsas pohjatyö on jatkunut suomalaisen elokuvamusiikin parissa. Seitajärvi kertoo, että lukemattomia levytyksiä on vertailtu elokuvien ääniraitoihin ja välillä etsitty neulaa heinäsuovasta. Tämä on vaatinut yhteistyötä Suomen äänitearkiston kanssa.

Monissa levytyksissä ei ole lukenut niiden elokuvayhteyttä ollenkaan ja osassa myös sanoitus on vaihtunut. Tällainen on esimerkiksi George de Godzinskyn säveltämä laulu On siinä pulma elokuvasta Poikani pääkonsuli (1940). Elokuvassa lauletaan ”Varokaa naista vaaleaa!” Lisäksi on monia kappaleita, jotka ovat elokuvassa instrumentaaliversioina, mutta levytykseen on tehty sanoitus. Tällaisia ovat esimerkiksi Harry Bergströmin säveltämät Se alkoi sateessa, Neiti talonmies ja Onnen polku.

Kronologiasta teemalevyihin

Seitajärven mukaan aluksi sarjaa lähdettiin tekemään kronologisesti kotimaisen äänielokuvan alkuvaiheista.

Mukana on levytyksiä jopa tuhoutuneista elokuvista. Olemme pyrkineet tuomaan esiin aina kappaleiden ensilevytykset, joissakin tapauksissa myös muita versioita. Myöhemmin sarjassa on siirrytty teemalevyihin, kuten Toivo Kärjen rillumarei-aikakauden alku, Harry Bergströmin sävellykset SF:ssä 1950-luvulla tai Suomi-Filmin eri aikakaudet 1933–1961. Timo Wuori on tehnyt pikkutarkkaa työtä elokuvan digitoinnissa ja restauroinnissa. Hän on metsästänyt myös arkistoista ja levykeräilijöiltä parhaiten soivat levykappaleet, gramofonilevyissä eri levykappaleissa on nimittäin suuria eroja. Myös suuri osa gramofonilevyistä on harvinaisuuksia. Niitä ei ole Spotifyssä tai Youtubessa. Useimmat kappaleet saavat ensijulkaisunsa CD-formaatissa, sillä vinyylillä niitä ei ole julkaistu lainkaan.

Kirsti Hurme

Levysarjan arvoa korostaa sekin, että siinä on julkaistu myös radion harvinaisia kantanauhoja esimerkiksi Simon Parmetilta, Nils Lercheltä ja Harry Bergströmiltä. Lisäksi mukana on esityksiä elokuvien ääniraidoilta ja myös sellaisia kappaleita, joita ei ole lainkaan lopullisessa elokuvassa. Tällainen on esimerkiksi Kirsti Hurmeen laulu Palapan Kille Ilmari Unhon ohjaamasta ja mystisiin tunnelmiin kurottavasta klassikkoelokuvasta Kanavan laidalla (1949). Järisyttävän vahvasta tulkinnasta piti tulla Leijona-levymerkin ensimmäinen levy, mutta jostain syystä suunnitelma kariutui. Ahti Sonnisen säveltämä herkkupala löytyy levyltä kymmenen.

Tyylien ja vaikutteiden kirjoa

Suomalaista elokuvamusiikkiakaan ei ole tehty tyhjiössä. Seitajärven mukaan ulkopuolelta omaksuttuja vaikutteita on kuultavissa runsaasti. Kotimaisen elokuvamusiikin uranuurtajiin kuulunut säveltäjä Tapio Ilomäki teki hienon jatsahtavan musiikkitaustan Valentin Vaalan varhaiseen mestariteokseen Laveata tietä (1931) ja sävelsi myöhemmin swingiä elokuvaan Miesmalli (1944). Eniten Hollywoodin tyyliä lähestyvänä elokuvasäveltäjänä tutkija pitää silti George de Godzinskyä.

Hänellä oli tapana imeä vaikutteita ulkomaisten elokuvien näytännöissä. Georg Malmstenin musiikissa taas kuuluvat erityisesti iloiset pohjoismaiset ja toisaalta melankoliset slaavilaiset vaikutteet. Harry Bergström puolestaan perusti tyylinsä 1930-luvulla saksalaiselle schlagerille. Ei silti kannata unohtaa, että myös suomalaisilla kansanlauluilla ja -tansseilla oli tärkeä merkitys elokuvamusiikille. Tästä mainio esimerkki on laulaja Aappo Ojanperän elämäkertaelokuva, Ilmari Unhon ohjaama Ruusu ja kulkuri (1948). Harmillisena voi pitää sitä, että 1930–1950-luvuilla elokuvien instrumentaalikappaleita levytettiin niin vähän. Einar Englundin Valkoisen peuraan (1952) säveltämä musiikki sai levytyksensä vasta vuosikymmeniä myöhemmin.

Sarja on jatkumassa edelleen. Tällä hetkellä työn alla on tupla-CD Fennada-Filmin elokuvien musiikista. Mukana on myös näytteitä Fennon ja Adamsin 1940-luvulla tuottamista elokuvista. Nuo kyseiset firmathan myöhemmin yhdistyivät Fennadaksi. Myös Toivo Kärjen rillumareikausi tukkilaiselokuvineen ja Puupäineen on saamassa jatkoa.

Avauslevyn klassikkoputki

Ensimmäinen kotimainen äänielokuva Sano se suomeksi tuli teattereihin vuonna 1931. Äänen läpimurto lisäsi tietenkin musiikin mahdollisuuksia elokuvassa, vaikka mykkäelokuvatkin sisälsivät aina säestyksen. Nyt oli kuitenkin mahdollisuus kuulla kotimaisten laulajien ääntä valkokankaalla. Sarjan ensimmäinen levy pureutuu vuosiin 1931–1936 ja sisältää varsinaisen klassikkoesitysten putken.

Tuon ajan keskeisin iskelmälaulaja oli Georg Malmstén, joka myös sävelsi omia hittejään. Tällä levyllä 28 raidasta runsas kolmasosa on Molli-Jorin kynästä. Huippukohdiksi kohoavat esimerkiksi Auringon lapset samannimisestä elokuvasta sekä yhdessä Greta Pitkäsen kanssa laulettu Metsäpirtti elokuvasta Voi meitä! Anoppi tulee (1933). Kaksikko pääsee ääneen myös Erkki Karun sanoittamassa Lemmen liekki leimahtaa-esityksessä, joka kuultiin alun perin leffassa Syntipukki (1935).

Ensimmäisen levyn toinen keskeinen tekijä on Harry Bergström. Hänen sävelensä ohjaaja Valentin Vaalan moderneihin elokuviin tavoittelivat uutta mannermaista tyyliä, joka juhli ajan kaupunkikulttuuria. Hyviä näytteitä tästä ovat kaikkien aikojen suurimman kotimaisen elokuvatähden Tauno Palon biisit elokuvasta Mieheke (1936). Nimikappaleen lisäksi Palo esittää slowfoxin Kun kuulen tuon ja foxtrotin Ah, ethän tiedä. Kaikki nämä kolme Dallapén säestyksellä.

Tapiovaaran klassikon kautta sotavuosiin

Toinen levy sisältää jo useampia vähemmän muistettuja esityksiä. Se ei silti vähennä niiden kulttuurihistoriallista painokkuutta. Erinomainen esimerkki on Georg Malmsténin laulama Leikkivaimo vuodelta 1938. Se nimittäin on musiikkia samannimiseen elokuvaan, jota ei koskaan toteutettu. Kakkoslevy sisältää 28 sävellystä vuosilta 1937–1939 ja sen tärkeimmäksi artistiksi kohoaa seitsemällä kappaleellaan Matti Jurva. Aikansa kuplettitaituri tulkitsee muun muassa legendaarisen Väliaikainen-numeronsa Nyrki Tapiovaaran klassikkokomediasta Kaksi Vihtoria (1939). Jurva ei jostain syystä koskaan levyttänyt tätä suosikkilauluaan. Saman elokuvan ääniraidalta on poimittu myös nuoren Mirjami Kuosmasen esittämä ikimuistoinen Sulamith. Julkaisu päättyy nuoren elokuvadebytantin Olavi Virran kolmeen lauluun Valentin Vaalan visuaalisesti tyylikkäästä ja ironisesta kaupunkikomediasta Rikas tyttö (1939).

SF-paraati

Kolmannessa osassa (1940–1942) siirrytään sotavuosiin ja siinä heijastuu kotimaisen musiikkielokuvan tuolloinen lyhyt loistokausi. Ansa Ikosen ja Tauno Palon tähdittämä SF-paraati (1940) oli ajan musikaaleista valovoimaisin ja pääparilta kuullaan kolme ikivihreää (Pot-pot-pot-pot, Nuoruuden sävel ja Näänhän valoisan taivaan). Toinen tuon ajan mainio musiikkikomedia on Toivo Särkän ohjaama Onnellinen ministeri (1941). Katupoikien laulu on mukana niin päätähti Birgit Kronströmin kuin Olavi Virrankin versiona. Lisäksi Tauno Palo virittelee tunnelmaa Persoonallisella Raitiovaunulaulullaan.

Swingiä, liediä ja Edvin Laineen musiikkielokuvat

Sarjan neljäs julkaisu kattaa vuodet 1943–1945 ja sen tyylillinen kirjo on hyvin laaja swingistä jenkkaan ja liediin saakka. Tämän osan monet sävellykset ovat olleet hyvin harvinaisia, koska gramofonilevyjen painosmäärät olivat sodan aikaan niin pieniä. Toisaalta levyllä on hyödynnetty myös elokuvien ääniraitoja. 30 esitystä sisältävässä kokonaisuudessa itseäni puhuttelivat eniten Auvo Nuotion kaunis Minä laulan lapsen kielen Valentin Vaalan ohjauksesta Keinumorsian (1943), Maaria Eiran Ballaadi samannimisestä elokuvasta (1944) ja Leif Wagerin Kuljin mä kukkavainiolla Toivo Särkän Sylvistä (1944). Myös Wagerin ikisuosikki Romanssi elokuvasta Katariina ja Munkkiniemen kreivi (1943) on mukana. Tuo Nils-Erik Fougstedtin säveltämä ja Pallen eli Reino Hirvisepän sanoittama laulu on hyvä ehdokas kaikkien aikojen rakastetuimmaksi kotimaiseksi elokuvasävelmäksi.

Seuraavassa levyssä siirrytään jo rauhan aikaan, 1940-luvun loppupuolelle. Vuosille 1946–1949 sijoittuva viides osa sisältää useampia hienoja numeroita ja on samalla jälleen osoitus studiokauden elokuvamusiikin monipuolisuudesta. Nykyisin lähinnä kirjallisuusfilmatisoinneistaan muistettu Edvin Laine teki myös pari musiikkielokuvaa, joista varsinkin oopperalaulaja Kalle Ruususen tähdittämä Kirkastuva sävel (1946) on mainio tarina työmiehen ponnistelusta kohti tähteyttä. Teos on jäänyt turhan vähälle huomiolle ja se sisältää tietenkin myös hienoja musiikkinumeroita. Elokuvan ääniraidalta levylle on poimittu Ruususen esittämä tunnelmallinen Hyvää yötä armas. Myös romanssi Alla kaupungin kattojen on komeaa kuultavaa. Sen levytti oopperalaulaja Antti Koskinen nimimerkillä Sulo Sala ja tuo versio kuullaan myös tällä levyllä.

Kalle Ruusunen

Muutakin upeaa löytyy. Olavi Virta esiintyi Ossi Elstelän ohjaamassa hupailussa Kalle Aaltosen morsian (1948). Itse elokuva ei ole kummoinen, mutta se sisältää Virran ikimuistoisen tulkinnan Yö kerran unhoa annoit, jonka olisin valmis nostamaan kenties koko kotimaisen elokuvahistorian parhaaksi laulutulkinnaksi. Levyn muita olennaisia nimiä ovat säveltäjä Tapio Ilomäki sekä läpimurtoaan tekevä Toivo Kärki, joka sävelsi tuolloin suosionsa huipulla olleelle Henry Theelillekin. Myös Suomen Tino Rossiksi kutsuttu Theel on äänessä tällä julkaisulla.

Kipparikvartetista rillumarein ytimeen ja Harry Bergströmiin

1950-luku oli studiojärjestelmän viimeinen täysi vuosikymmen. On puhuttu myös mimmiteollisuuden ajasta, sillä Reino Helismaa ja Toivo Kärki kuuluivat ajan voimahahmoihin ja heidän käsikirjoittamansa ja säveltämänsä elokuvat vetivät runsaasti yleisöä. Eräänlainen alkusoitto tälle kaikelle oli Kipparikvartetin syntyminen vuonna 1950 elokuvan Kaunis Veera yhteydessä. Kipparit ovat runsaasti äänessä kokoelman kuudennessa osassa, jossa on peräti seitsemän esitystä kyseisestä elokuvasta. Vielä tuolloin ei kuitenkaan puhuttu Kipparikvartetista, vaan nimi annettiin vasta myöhemmin.

Muita vahvasti esiin päässeitä elokuvia tällä kokoelmalla ovat Hannu Lemisen ohjaamat Amor hoi! (1950) ja Kesäillan valssi (1951), Porvoon valtiopäivien tapahtumia fiktion keinoin tarkasteleva, Toivo Särkän ohjaama Tanssi yli hautojen (1950), Ville Salmisen suurisuuntainen musikaali Rion yö (1951) ja Roland af Hällströmin toteuttama klassisen kansannäytelmän filmatisointi Tukkijoella (1951). Kohokohtiin kuuluvat Greta Fougstedtin lauluesitykset Laulellen kuljen kukkien mailla ja Sä luotain elokuvasta Tanssi yli hautojen, Tauno Palon tunnelmallinen Pohjolan valkea kesäyö Tukkijoesta ja tietenkin monet Kauniin Veeran laulut.

Seitsemäs kokoelma pääsee sitten jo rillumarein aikakauden ytimeen, sillä siinä on runsaasti numeroita Rovaniemen markkinoista, Muhoksen Mimmistä ja Lännen lokarin veljestä. Huippukohtia ovat esimerkiksi Matti Louhivuoren esittämä Reppu ja reissumies sekä Yö nuotiolla, joka kuullaan sekä Louhivuoren että Tamara Hramovan versiona. Myös Henry Theelin unohtumaton klassikko Köyhä laulaja on mukana samannimisestä elokuvasta.

Kahdeksas osa keskittyy kokonaan säveltäjä Harry Bergströmin tuotantoon. Alku-urallaan hän profiloitui Valentin Vaalan aisaparina Suomi-Filmissä, mutta siirtyi sittemmin kansanomaisempaan Suomen Filmiteollisuuteen. Linjan vaihdos näkyy hyvin tällä levyllä, joka keskittyy nimenomaan Bergströmin 1950-luvun tuotantoon. Mukana on jälleen paljon Kipparikvartettia ja myös runsaasti elokuvamusiikkia levyttäneet Kalevi Korpi ja Eero Väre pääsevät ääneen. Heistä etenkin komeaäänisen Korven tuotanto ansaitsisi todennäköisesti suurempaakin huomiota. Väreen tulkitsemat Hiljaiset mainingit ja Kahden maailmassa aikansa kohuelokuvasta Hilja – maitotyttö (1953) kuuluvat julkaisun säväyttäviin hetkiin. Samoin Rita Elmgrenin Meren ääni Matti Kassilan rikoselokuvasta Varsovan laulu (1953).

Suomi-Filmistä Kalevi Harttin jazzvaikutteisiin

Yhdeksäs ja kymmenes levy ovat saaneet yhteisjulkaisun. Niissä käydään läpi Suomi-Filmin elokuvamusiikkia vuosilta 1933–1961. Yhdeksikkö keskittyy firman ykkösohjaajan Valentin Vaalan tuotantoon, kymppi taas muiden ohjaajien elokuviin. Vaalan teokset sisältävät runsaasti muistettavia musiikkinumeroita. Wolde Jussilan taituroima Rakkausserenadi viululle (elokuvasta Niskavuoren naiset vuodelta 1938) on upea esimerkki. Hienoa on sekin, että tällainen instrumentaaliesitys on otettu mukaan. Saman aiheen uudemmassa versiossa Kalevi Korpi puolestaan laulaa Lemmenserenadin (1958). Voi vain ihailla toteuttajien korkeaa ammattitaitoa. Mainio on myös Lady in Blue, Radion viihdeorkesterin tulkinta Nils Lerchen sävellyksestä elokuvaan Sinut minä tahdon (1949). Muita kohokohtia olivat Tauno Palon täysosuma Ventti-Villen laulu elokuvasta Omena putoaa (1952) sekä Vieno Kekkosen Savukuva ja Laila Kinnusen Tulipunaruusut elokuvasta Nuoruus vauhdissa (1961). Myös maestro Olavi Virtaa kuullaan useammankin kerran.

Olavi Virta

Varsinaisen sarjan toistaiseksi viimeinen on kymmenes levy, jonka huipuiksi kohoavat hieno instrumentaaliversio Ilta torpalla Orvo Saarikiven urheiluklassikosta Avoveteen (1939), jo alussa mainittu Kirsti Hurmeen Palapan Kille ja kotimaisen elokuvamusiikin unohdettuihin helmiin lukeutuva Jo laulaa leivo lentäessään. Se on Tapio Ilomäen sävellys elokuvasta Oi muistatkos... (1954). Siinä sen laulaa Helena Salonius, mutta levyllä Anna-Liisa Pyykkö.

Levyn huipentaa Pikku Pietarin piha, radion viihdeorkesterin soittama orkesterisarja saman nimisen elokuvan (1961) pohjalta. Simon Parmetin sävellys vie upeasti klassikkofilmin tunnelmiin.

Lisäksi on julkaistu varsinaiseen sarjaan kuulumaton, mutta siihen elimellisesti liittyvä levy Kalevi Hartin elokuvamusiikista. Hartti oli lahjakas säveltäjä ja muusikko, joka tuli tunnetuksi Suomisen perhe-elokuvista Lasse Pöystin esittämän Ollin parhaana kaverina. Hartti loi tuotantonsa pääosin pienemmille yhtiöille. Edustava näyte tästä on Aarne Tarkaksen esikoisohjaus Yö on pitkä (1952), joka kestää vertailun aikansa kansainvälisten rikoselokuvien kanssa. Sodan jälkeistä arvotyhjiötä peilaavan teoksen musiikillinen huippukohta ovat Maire Ojosen esittämät Yö on pitkä, sekä Kiltti tyttö. Säestäjänä toimii Hartin orkesteri. Mieleen painuva musiikkitausta on myös kahdessa Ralf Rubinin ohjauksessa, noir-henkisessä nuorisokuvauksessa Kasvot kuvastimessa (1953) ja vahvatunnelmaisessa maalaismelodraamassa Kesäyön lapset (1955). Kaikkiaan Hartti-levy huipentaa tähänastisen CD-sarjan komeasti.

Kaikkiin näihin julkaisuihin Juha Seitajärvi on laatinut kattavan taustatietokirjasen, joka seuraa kunkin levyn mukana. Teksteihin todella kannattaa tutustua, sillä ne syventävät kuuntelukokemusta huomattavasti. Nämä taustatiedot kannattaisi kenties koota myös kirjaksi.