Saksalaisia mestareita ja natsimeininkiä

Neljännen kerran järjestetyn Loud Silents Festivalin vuoden 2016 ohjelmisto oli festivaalin historian tähän mennessä ehein kokonaisuus. Valikoimaan mahtui elokuvaa niin Saksasta, Suomesta kuin Yhdysvalloistakin, mutta festivaalin ylläpitävä voima ja ehdottomat kohokohdat syntyivät 1920-luvun saksalaisen ekspressionismin merkkiteoksista. Festivaalin taiteellinen johtaja Otto Kylmälä ja festivaalijohtaja Mikko Gustafsson kertoivat, miksi juuri saksalainen mykkäelokuva valikoitui tämän vuoden ohjelmistoon.

Siitä yksinkertaisesti syntyi niin hyvä kokonaisuus. Kauhu kiinnostaa yleisöä, ja koska aikaisempina vuosina emme menneet siitä, missä aita on matalin, vaan valitsimme erilaista ja obskuurimpaa mykkäelokuvaa, uskalsimme tänä vuonna tehdä vähän ”hitimmän” ohjelmiston. Suurimmalla osalla katsojista on myös jokin henkilökohtainen suhde saksalaiseen mykkäelokuvaan, joten valinta oli melko turvallinen.

Kylmälä, itsekin elokuvantekijä, kertoi vielä tarkemmin omasta suhteestaan saksalaiseen mykkäelokuvaan:

Murnaun ohella varsinkin G. W. Pabst ja Fritz Lang ovat jättäneet suuren vaikutuksen, ja toivottavasti heitä näytetään Loud Silentsilla myös tulevaisuudessa. Etenkin Murnau oli aivan uskomaton laaja-alainen visionääri. Hänen elokuviaan onkin Loud Silentsilla nähty jo aiemminkin (Auringonnousu ja Viimeinen mies), joten kenties hän on ollut festivaalin jonkinlainen punainen lanka.

Gustafsson taas kytki elokuvat laajempaan yhteiskunnalliseen kokonaisuuteen:

Minua itseäni kiinnostaa se ajankohta, jossa nämä elokuvat on tehty. Saksalainen epävarmuuden aikakausi ennen Hitleriä korreloi myös nykyajan kanssa: Donald Trumpia verrataan Hitleriin, Slovakiassa natsipuolue on noussut parlamenttiin, Puola ja Unkari kulkevat uudestaan kohti autoritaarista hallintoa. Jopa Suomessa polttopullot lentelevät ja yhteiskunnallinen ilmapiiri on muuttunut ennennäkemättömästi.

Festivaalin musiikkivieraat taas valittiin kuka mitenkin:

Perinteisesti Otto on suunnitellut ohjelmiston, mutta tänä vuonna ideat syntyivät suuremmalla joukolla. Joskus keksittiin bändi ja sen rinnalle elokuva ja joskus toisinpäin. Meillä on tiimissä paljon sekä elokuvan että musiikin harrastajia, joten tiimityö toimi hyvin. Otto sai houkuteltua mukaan vanhan tuttunsa Günter Buchwaldin, joka on yksi maailman parhaimpia mykkäelokuvan säestäjiä, sekä myös todella rento ja mukava tyyppi. Uusi ja vanha kohtaavat festivaalilla, nuorempien säestäjien on hyvä nähdä, miten vanhemmat veteraanit näkevät tarinankerronnan musiikissa.

Vajotaan yhdessä mielenvikaisuuteen

Festivaalin avasi perjataina harvoin nähty suomalainen Noidan kirot (1927), jonka ohjaaja Teuvo Puro (1884–1956) oli yksi suomalaisen elokuvahistorian suurimpia edelläkävijöitä. Tunnelmallinen Lappiin sijoittuva kauhudraama kertoo nuoresta pariskunnasta vanhan kirouksen sekä irstaiden tukkijätkien kourissa.

Juonen kuljetukseltaan elokuva on vetävä, ja pohjana oleva Väinö Katajan romaani sovittuu melkoisen sujuvasti visuaaliseksi kerronnaksi. Perinteisen kuvakielen osalta ei oteta suurempia vapauksia, vaan synkeää kuvastoa hallitsevat samat, nykyään jo täysin puhki kulutetut motiivit neitseellisestä naisesta paholaislapseen ja seksin turmiollisuuteen. Kauhuksi tarkoitetut elementit eivät läheskään aina toimi, mutta muutamia hienoja kuvia Puro on saanut vangittua filmille – maaniset kuvat lappalaisnoidasta eivät kalpene festivaalilla myöhemmin nähdyille saksalaiselokuville. Puron elokuvat onnistuvat vangitsemaan aidoilta näyttäviä tunteita valkokankaalle, ja hänen vaikutuksensa suomalaiseen elokuvaan onkin ollut suurta, mutta valitettavan vähän muistettua.

Saksalainen Günter Buchwald säesti elokuvan varmalla lähes 40 vuoden kokemuksellaan yhdessä Janne Tuomen kanssa. Elokuvan klimaattisimmissa kohtauksissa heidän instrumenttinsa (Buchwaldilla piano ja viulu, Tuomella rummut) löivät hienosti keskenään ristiin ja tuloksena oli vaikuttavia yksittäisiä kohtauksia, jotka omalla oudolla tavallaan lievensivät elokuvan ylimelodramaattista kerrontaa.

Festivaalin parasta elokuvaa Tohtori Caligarin kabinettia (1920) säesti teknosoolona I Was a Teenage Satan Worshipper. Kertomus hullusta tiedemiehestä, joka käyttää unissakävelijää toteuttamaan murhia, on unenomaisessa kuvastossaan ja todellisuuden tutkimisessaan erittäin moniulotteinen. Se luo oman maailmansa, johon voisi upota paljon pidemmäksikin aikaa kuin 71 minuutiksi.

Minun ei tarvinnut pettyä siihen, että tämä hieno ja minulle merkityksellinen elokuva olisi vesitetty huonolla musiikilla, vaikka joskus toivoinkin hieman monipuolisempaa ja vaihtelevampaa otetta. Yhtä kaikki elektroninen musiikki tuki hienosti elokuvan painostavaa kuvastoa. Varsinkin loppukohtauksessa se asettui kuvaamaan kuvitelmien ja todellisuuden, ihmisen ja yhteiskunnan välistä rajaa. Francis näkee yhteiskunnan kieroutuneena eikä halua olla osana sitä, mutta ympärillä tapahtuvat murhat pakottavat hänet siihen. Hän on jollain tasolla itsenäinen toimija – oma yksilö – joka haluaa vapautua hullusta maailmasta – tai omasta hulluudestaan, miten vain elokuvaa haluaakaan tulkita.

Kehyskertomus, jonka mitä ilmeisimmin tuotantoyhtiö pakotti lisäämään elokuvaan sekavuuden ja synkkyyden lieventämiseksi, on jälkikäteen tarkasteltuna oikeastaan melko nerokas. Se saa elokuvan henkilöt liukumaan kuvitelman, todellisuuden ja hulluuden rajamailla, sekä korostaa visuaalisen kuvaston mielenvikaisuutta ja maanisuutta. Katsoja näkee elokuvan Francisin silmin, ja voi totta kai kyseenalaistaa tämän mielenterveyden, mutta loppujen lopuksi tällä ei ole suurempaa merkitystä. Tärkein kysymys on, kuka on hullu ja kenen vain luullaan olevan sellainen – tällä on merkitystä vielä tänäkin päivänä, nykyisten valtaapitävien toimia tarkastellessa.

Kauhujen kehät

Lauantain katselumaraton alkoi kevyesti kolmella Maya Derenin (1917–1961) lyhytelokuvalla, joita säesti Jantso Jokelin. Derenin kuvakieli on surrealistisessa ja freudilaisessa symboliikassaan lähintä sukua Luis Buñuelin elokuville, muttei onneksi vaivu niin pahaan jäykkyyteen kuin Buñuelin elokuvat, vaan saa aikaan jopa miellyttäviä tunteita. En tiedä, kuinka paljon tästä kokemuksesta on kiittämistä Jokelinin tunnelmallista ja viipyilevää musiikkia, mutta kokonaisuus oli odotuksiini nähden yllättävän miellyttävä.

Meshes of the Afternoon (1943) on jättänyt jälkensä avant-garde-elokuvan historiaan. Unenomaista logiikkaa vapaasti noudattelevassa elokuvassa samat motiivit toistuvat, mielleyhtymiä on niin perinteiseen sukupuoli- ja seksuaalisuussymboliikkaan kuin symmetriaan, asetteluun ja kehämäiseen kiertelyyn ja päättelyyn. Ihmiset ovat mielessä kiertävien kehiensä vankeja, ja normaalin kanssakäymisen konventiot muuttuvat vieraiksi. Tämä teema toistuu kaikissa kolmessa elokuvassa vapaasti muunnellen, ja yksittäisillä kuvilla ja kohtauksilla on suuri vaikutus.

At Land (1944) on kaunis kuvaus etsimisestä, etsii elokuvan päähenkilö sitten mitä tahansa. Hän ryömii pöytää pitkin, harhailee rannalla ja kerää kiviä käteensä, jotka tippuvat – yksinäisyyden kehä on valmis. Se ei välttämättä ole ollenkaan epämiellyttävää, päinvastoin: Derenin itsensä esittämä päähenkilö tuntuu nauttivan kaikesta. Hän on vielä elämänhaluisempi elokuvassa Ritual in Transfigured Time (1946), joka koostuu lähinnä puuduttavasta tanssimisesta ja pomppimisesta välillä hidastettuna. Näytöksen olisi toivonut päättyvän parempaan elokuvaan, tässä vaiheessa keskityin ainoastaan nauttimaan Jokelinin musiikista.

Festivaalin ehdoton kohokohta oli loppuunmyyty näytös Fritz Langin Metropoliksesta (1927), jota säesti räppäri Khid. Hän loihti upean, mielenvikaisen ja maanisen tunnelman elokuvaan, josta itse en edes ollut aikaisemmin pitänyt nähtyäni 148-minuuttisen version. Loud Silentsilla nähty versio oli tunnin lyhyempi Giorgio Moroderin versio, jossa välitekstit oli korvattu tekstityksillä. Nykyisin versiota on tietysti helppo kritisoida, mutta on muistettava, että se oli pitkään pisin versio, joka elokuvasta oli ylipäänsä olemassa.

Tälläkään kertaa en itse elokuvasta pahemmin välittänyt lukuun ottamatta sen upeita futuristisia maisemia ja rinnastuksia fasismin ja kommunismin nousuun Euroopassa. Kerronta on aivan liian hajanaista luodakseen yhtenäisen juonen, ja elokuvan voima onkin yksittäisissä vahvoissa kohtauksissa. Marian jeesusmaisessa vapahtajahahmossa on viiltävää yhteiskuntakritiikkiä. Hänestä nähdään kaksi puolta, joita molempia suuret massat ovat valmiita sokeina seuraamaan. Fasismi ja kommunismi sulautuvat samaksi pahaksi, ja kylmät lavasteet ja näyttelijäsuoritukset korostavat hienosti elokuvan nihilististä sanomaa. Suurin kiitos tästä paikoin jopa fyysisesti minua raastaneesta tunnelmasta kuuluu kuitenkin Khidille eikä Langille – todistus siitä, että klassikon voi herättää henkiin modernein keinoin.

Siinä vaiheessa kun istumalihakseni alkoivat jo puutua kovassa puutuolissa, lauantai huipentui Murnaun Nosferatuun (1922), hienoon tunnelmoivaan kauhuklassikkoon. Tapa, jolla elokuva käsittelee perinteistä goottilaista kauhukuvastoa, on muistettava vielä tänäkin päivänä. Murnau kietoo kauhukirjallisuudesta tutut elementit visuaalisesti häikäiseväksi kokonaisuudeksi. Perinteiset romantiikan kliseet aina siveästä naisesta intohimoiseen ja lopulta tuhoavaan rakkauteen käännetään toimimaan elokuvan ja hahmojen eduksi, mikä on harvinaista missä tahansa juoneen perustuvassa elokuvassa. Elokuvan ainoa ongelma on sen pituudessa – tai vaihtoehtoisesti kriitikon kestävyydessä ja myöhäisessä esitysajassa.

Lauri Porran ja Veli Kujalan mielenkiintoiset instrumentit (muun muassa kiinalainen kannel ja harmonikka) eivät valitettavasti toimineet elokuvan eduksi. Säestys oli sekalainen kokoelma ääniä ja liian perinteisiä ratkaisuja kauhuelokuvaan. Siinä missä Buchwald ja Tuomi onnistuivat riitasoinnuilla, Porran ja Kujalan luoma musiikkimaailma harhailee tarpeettoman sekavuuden poluilla eikä tavoita Murnaun voimakasta kuvastoa. Se ei pahemmin häiritsekään, mutta festivaalin tasoon nähden se on suuri pettymys.

Paluu todellisuuteen

Sunnuntaina nähtiin alkulämmittelynä yhdeksän lyhyttä Euphoria Borealis: Kino -työpajaelokuvaa, jossa nuoret amatöörielokuvantekijät tekivät neljässä päivässä lyhytelokuvia. Näistä ei mikään jäänyt erityisesti mieleeni, mutta työpajatoiminta ja näkyvyys on aina hyväksi nuorille taiteilijoille, joilla on jotain sanottavaa. Toista kertaa järjestettävän konseptin toivoisi saavan enemmänkin näkyvyyttä.

Kaiken mielenvikaisen ja synkän kuvaston päätteeksi on mukava lopettaa johonkin iloisempaan. Buchwald ja viisi Tampereen konservatorion opiskelijaa johtivat katsojat äärimmäisen tunteelliselle, kaihoisalle ja iloiselle musiikkimatkalle. Päällimmäinen tunteeni oli se, että elokuva oli vain valittu täytteeksi tälle upealle musiikkiesitykselle, ja kenties se oli totta. Ihmisiä sunnuntaina (1930) oli melkoisen ikävystyttävä dokufiktio, jossa kumpikaan puoli ei toiminut. Elokuvan suurin ongelma on sen amatöörinäyttelijöissä ja puolidokumentaarisessa kuvauksessa, sillä normaalisti nuorisokuvauksista tekee muistettavia niiden ajankuvaus sekä henkilöhahmot. Koska hahmoja ei ole kirjoitettu, heillä ei ole mitään virkaa elokuvassa, muuta kuin täyttää kamera ja toimia lavasteina.

Kulttuurihistoriallisesti elokuvalla on hieman enemmän arvoa, ja jotkut aidon dokumentaariset, väkijoukkoja kuvaavat kohtaukset ovat miellyttäviä. Ne ovat kuitenkin vain kirkkaita välähdyksiä harmauden seassa, aivan kuin elokuvan sunnuntai. Kun tietää, mitä Saksalle kävi vain pian elokuvan tekemisen jälkeen, iloisten kohtausten näkeminen tuntuu jotenkin epäaidolta ja pakotetulta, vaikka henkilöiden elämänilo onkin aitoa. Onneksi aitoa elämäniloa osoittivat Buchwald ja hänen luotsaamansa opiskelijat, ja festivaali oli hyvä päättää hymyillen.

Kysyin vielä Gustafssonilta ja Kylmälältä, mikä mykkäelokuvissa kiehtoo niin kovasti:

Mykkäelokuvathan eivät ole sananmukaisesti mykkiä, ainakaan meillä. Kun mykkäelokuvaan yhdistetään elävä musiikki, se on mieletön tunnemyrsky ja jokainen katsoja luo siitä oman yksilöllisen kokemuksensa, Gustafsson kertoo.

Livemusiikki sähköistää jotain ja herättää tunnelman eloon. Myös tarinankerronta ja elokuvan kieli elävät koko livetilanteessa, Kylmälä komppaa vieressä.

Miltä festivaali näyttää tulevaisuudessa, Mikko Gustafsson?

Parhaita ideoita ei voi vielä paljastaa, mutta haaveena on tietenkin laajentaa toimintaa ja yhteistyötä, kasvattaa festaria sekä olla virikkeellisiä. Meillä on ollut joka toinen vuosi ”pieni sisäinen vallankumous”, eli ensiksi keksitään jotain uutta ja toisena vuotena vakiinnutetaan se. Myös kansainvälinen yhteistyö olisi arvokasta, joitain lyhäreitä on jo vietykin ulkomaille. Digitekniikan käyttöönotto on myös mahdollista.

Loppuun heitän vielä ärsyttävimmän kysymyksen, jonka elokuvan harrastaja voi saada. Mikä on suosikkimykkäelokuvasi?

Chaplinin Kaupungin valot, Kylmälä vastaa empimättä.

Gustafsson ei osaa vastata, enkä osaa minäkään.