Lyhyitä dokumentteja ja elokuva naisesta palvelijana

Bolognan Il Cinema Ritrovato -festivaalin Cinemalibero-sarjan elokuvien kuraattorina toimii Cecilia Cenciarelli. Naisten asemaa käsittelevien elokuvien kirjo oli laaja, mistä esimerkkinä Sarah Maldororin yhtenä näytöksenä esitetty kolmen lyhytelokuvan muodostama karnevaalitrilogia, jonka esitteli ohjaajan tytär Annouchka De Andrade, sekä filippiiniläisen Lino Brockan elokuva Bona.

Sarah Maldororia (1929–2020) on usein kutsuttu afrikkalaisen elokuvan matriarkaksi. Hän käytti elokuvakameraa välineenä kuvaamaan Afrikan vapautumista kolonialistisesta sorrosta. Maldoror aloitti teatterintekijänä 1950-luvulla. Hän oli Ranskassa mukana perustamassa ensimmäistä mustaa teatteriryhmää, jonka tarkoituksena oli lopettaa ”palvelustytön rooli”. Maldoror valitsi elokuvan taiteellisen ilmaisunsa välineeksi 1960-luvun alussa. Hän opiskeli elokuvaa Moskovan Elokuva-Akatemiassa, missä hän tutustui Ousmane Sembéneen, afrikkalaisen elokuvan patriarkkaan, jonka työt innostivat Maldororia suuresti.

Palattuaan Neuvostoliitosta Maldoror työskenteli Gillo Pontecorvon assistenttina elokuvassa Taistelu Algeriasta, 1966.

Maldodorin tunnetuin ja luultavasti myös arvostetuin elokuva on Sambizanga (1972), joka sijoittuu Angolaan ja käsittelee taistelua Portugalin siirtomaaherruutta vastaan (Sambizanga esitettiin Sodankylän elokuvajuhlilla 2022). Kuvattuaan muitakin itsenäisyystaistelusta kertovia elokuvia, Sarah Maldoror matkusti Kap Verden saarille vuonna 1979 ja Guinea-Bissauhun 1980 kuvatakseen näiden itsenäisyyden ensimmäisiä vuosia. Sambizangan saavuttaman kansainvälisen suosion seurauksena Kap Verden ja Guinea-Bissaun johtajat pyysivät häntä ohjaamaan elokuvan, joka dokumentoisi maiden vastakoetun itsenäisyyden.

Fogo, L’ile De Feu (Fogo, Fire Island, 1979, 23 min värielokuva)

Elokuvassa Fogo, L’ile De Feu näytetään yhden Kap Verden saaren, Fogon jokavuotisia vappujuhlia, joissa pidetään puheita itsenäisyydestä. Portugalilaisten vanhasta kauppapaikasta on tullut merimiesten turvasatama. Fogo on kuivuuden autioittama saari. Tämä Maldororin 23-minuuttinen värillinen dokumentti taltioi kauniisti saaren ainutlaatuisen maiseman. Myös ihmisten työntekoa näytetään.

Fogo on juuri se saari, missä Portugalin tämän hetken arvostetuin elokuvaohjaaja Pedro Costa kuvasi toisen pitkän elokuvansa Casa de Lava, 1994. Fantastinen elokuva, joka on monien mielestä Costan paras elokuva. Ja ennen kaikkea, Costa rakastui saareen ja sen ihmisiin. Saaren asukkaista ja sieltä Lissaboniin muuttaneista ihmisistä tuli myöhempien Costan elokuvien tärkeimpiä hahmoja.

Cap-Vert, un carnaval dans le Sahel (Carnival in the Sahel, 1979, 23 min värielokuva)

Maldoror kuvaa tässä karnevaalikulkueen valmisteluvaiheita Kap Verdellä – pikkutarkasta naamionvalmistuksesta kekseliäisiin asuihin – ja hänen kameransa viipyy ihmisten eleissä ja kasvoilla paljastaen mielikuvituksen voiman ylpeyden lähteenä kokonaiselle kansalle. Kuvissa ilmenee konkreettisesti naamioiden valmistuksen monet vaiheet ja yksityiskohdat, jotka hiotaan tarkasti juuri halutuiksi ja oikeanlaisiksi. Kuvatussa karnevaalissa luodaan tunnelma ja vaikutelma ikään kuin katsoisi kulkueena liikkuvaa naamioteatteriesitystä.

Carnival en Guinée-Bissau (Carnival in Bissau, 1980, 13 min värielokuva)

Guinea-Bissaussa tallennettu karnevaali on samankaltainen kuin Kap Verden saarella kuvattu edeltäjänsä. Elokuva punoo yhteen kulttuuria, perinteitä ja politiikka, jossain dokumentin ja runouden välimaastossa.

Mainittakoon vielä, että Sarah Maldoror ohjasi Ranskan televisiolle vuonna 1987, seitsemänminuuttisen dokumenttielokuvan, muotokuvan Assia Djebarista, merkittävästä algerialaiskirjailijasta ja elokuvantekijästä.

Lino Brocka: Bona (Filippiinit, 1980)

Bolognassa esitettiin tuore 4K-restaurointi Lino Brockan (1939–1991) elokuvasta Bona. Lav Diaz, yksi Filippiinien nykyelokuvan ikoneista, on todennut: ”väite, että Lino Brocka on vaikuttanut elokuvaamme ei ole tarkka. Lino Brocka on osa meidän DNA:tamme, osa kansallista psyykettämme”.

Bonan on tuottanut Filippiinien todellinen superstar, yksi maan popkulttuurin suurimmista ikoneista, laulaja Nora Aunor, joka näyttelee myös elokuvan pääosan, Bona-nimisen nuoren naisen roolin. Bona on keskiluokkainen tyttö, joka jättää lukion kesken seuratakseen Gardoa (Phillip Salvador), pienen budjetin elokuvien vähäpätöistä näyttelijää. Bonan isän väkivalta tytärtään kohtaan hänen saatuaan selville, että Gardo ja Bona viettivät yön yhdessä, saa Bonan hylkäämään perheensä ja muuttamaan Gardon luokse.

Bona kuitenkin huomaa pian, että ei hän ole mikään vaimo, vaan hänestä tulee Gardon alistama palvelija ja äiti. Elokuvan yksi pääteemoista on kuvata naisten alistamista patriarkaalisessa Filippiinien yhteiskunnassa. Muuttaessaan vanhempiensa kodista miehen luo, Bona samalla laskeutuu alamaailmaan, slummiin keskelle ränsistyneitä hökkeleitä ja avoviemäreitä.

Elokuva elokuvassa

Bonassa kuvataan myös filippiiniläisen cowboy-elokuvan tekoa. Gardolla on rooli tuossa tekeillä olevassa elokuvassa. Bona palvelee cowboy-elokuvan kuvauksissa Gardoa kuin orja. Hän seuraa miestä jokaiseen kohtaukseen, kantaa hänen laukkuaan, vaatteitaan ja polvenkorkuisia saappaitaan.

Tessa Parel pääsi seuraamaan kulissien takana Bonan kuvauksia. Hän kuvailee erästä ”lännen elokuvan” otosta: ”Kohtauksessa Nora ryntäsi Phillipin luo kuivaamaan hikeä hänen otsaltaan, sytyttämään hänen savukkeensa ja tarjoamaan hänelle virvoitusjuomaa. Elokuvan elokuvassa ’ohjaaja’ työnsi Noran kovakouraisesti pois teeskennellystä kohtauksesta. ’Oho, hän uskalsi tönäistä pomoa. Se maksaa hänelle osan hänen palkastaan!’ Nora Aunorin (=pomon) paikalle tuoma oma henkilökunta huomasi hänen jokaisen liikkeensä”.

Osa Brockan elokuvan neroutta on siinä, että näissä ’elokuva elokuvassa’ kohtauksissa Nora Aunor esittää tavallaan yhtä häntä oikeassa elämässä palvovista faneista. Tessa Parel kuvaa ironian syvyyttä: ”Nora oli tuonut kuvauksiin neljä oman henkilökuntansa ihmistä. Yksi heistä, Erlie Amasio otti vastuun Noran (pomon) savukkeiden sytyttämisestä, joka kerta kun Nora pyysi sitä. Kun Nora otti nokoset myöhemmin, henkilökunta vuorotellen silitti hänen niskaansa helpottaakseen hänen nukahtamistaan”.

Näin ollen on hämmästyttävää, kuinka vaatimattoman oloinen Nora Aunor on Bonan roolin esittäjänä: ei merkkiäkään siitä, että hän on tuhansien fanien palvoma tähti.

Brockan päähenkilöiden slummielämän ja elokuvassa kuvattavan cowboy-elokuvan välinen kontrasti on huima ja myös hauska. Lännenelokuvan kuvauksissa fanien, joita edustaa Bona, ja ”tähtien” (Gardon) todellinen tila paljastuu, kun Gardo joutuu anomaan ylityöllistettyä ohjaajaansa antamaan hänen esiintyä eräässä kohtauksessa, jotta hän (Gardo) saisi kohennettua imagoaan naispuolisille ihailijoilleen, joita riittää.

Cowboy-elokuvan kuvausten ulkopuolella, Bonan päähenkilöiden arjessa, Gardo pettää jatkuvasti Bonaa. Hänellä on yhä uusia naissuhteita. Elokuvan lopussa, kun Bona on sietänyt lähes kaiken mahdollisen itseensä kohdistuvan häpäisyn, hänen mittansa täyttyy ja ”vati kaatuu”. Bona kostaa Gardolle väkivaltaisella teolla: ruokaa valmistaessaan Bona heittää kattilallisen tulikuumaa vettä Gardon naamaan. Gardo saa ansionsa mukaan. Osa Bolognan yleisöstä taputti tässä kohtaa.

Lino Brocka oli neorealistisen melodraaman mestari, jonka elokuvissa ei armoa annettu. Bonakin on kuvattu suurelta osin oikeassa Manilan slummissa. Kevennystä ankeaan ja kaikin puolin rankkaan ympäristöön luovat muun muassa musiikki- ja tanssikohtaukset. Illan pimeydessä, slummien syövereissä elokuvan henkilöhahmot soittavat kitaraa ja laulavat länsimaisia iskelmiä. Kuullaan muun muassa Jimmy Webbin tunnettu kappale MacArthur Park ja The Beatlesin laulu heidän albumiltaan Sgt. Peppers Lonely Hearts Club Band.

Musiikkivalinnat heijastavat osaltaan tuon ajan yhteiskunnan tilaa Filippiineillä: Marcosin sotilasdiktatuuri oli vahvasti Yhdysvaltain kontrollissa. Emmanuel Marcos hallitsi Filippiinejä vuodet 1965–1986. Brockan elokuvien alistetut naiset ovat myös Marcosin diktatuurin allegorioita. Brocka hyökkäsi voimakkaasti Marcosin säätämiä poikkeustilalakeja vastaan. Hän joutuikin vankilaan elokuviensa sisältämän kritiikin vuoksi.

Brockan länsimaissa parhaiten tunnetut elokuvat ovat Manila in the Claws of Light (1975) ja Insiang (1976), jotka on nähty aikanaan Cannesin elokuvajuhlilla. Ensin mainittu elokuva löytyy DVD-julkaisuna Martin Scorsesen World Cinema Project Vol.1 boxista ja nämä molemmat elokuvat löytyvät BFI:n (British Film Instituten) julkaisemana. Kummassakin elokuvassa on voimakas naishahmo: Ligaya Paraiso Manilassa ja Insiang samannimisessä elokuvassa. Molempia rooleja esittää mestarillisesti Hilda Koronel, todellinen kaunotar ja loistava näyttelijä.

Näissä kahdessa melodraamassa on samankaltaista draivia kuin esimerkiksi Luis Bunuelin Meksikossa 1950-luvulla ohjaamissa melodraamoissa tai kuten Teuvo Tulion rankimmissa elokuvissa. Fantastisessa Insiang-elokuvassa on kohtauksia, joita on vaikea katsoa niiden armottoman säälimättömien tilanteiden vuoksi. Siinäkin elokuvassa paha saa lopussa palkkansa: armoa ja anteeksiantoa ei tunneta.

Lino Brocka ohjasi lähes 70 kokoillan elokuvaa, joten katsottavaa ja tutkittavaa riittää.