Kolme elokuvaa rakkauden ja vapauden kaipuusta

Italian Bolognassa järjestettävä Il Cinema Ritrovato -festivaali pidettiin viime kesäkuussa 38. kerran. Yhdeksän festivaalipäivän ajan oli mahdollista katsoa elokuvia aamusta iltaan noin kymmenessä eri esityspaikassa. Festivaali kokoaa paikalle arkistoihmisiä, elokuvan ammattilaisia ja cinefiilejä ympäri maailman. Tänä vuonna katsojia oli 72 eri maasta. Festivaalin merkitys on tärkeä vanhojen elokuvien uudelleen löytämisen kannalta. Siellä nähdään useiden eri maiden elokuva-arkistojen yhteistyönä valmistuneita elokuvien restaurointeja ja filmikopioita harvinaisista laatuelokuvista. Cinefiilien taivaaksikin festivaalia usein kutsutaan.

Yksi festivaalin tämän vuoden pääteemoista oli Cinemalibero, elokuvat, jotka käsittelevät naisten alistamista patriarkaalisessa yhteiskunnassa sekä kirjaimellisessa mielessä että totalitaarisen hallinnon allegoriana. Näissä elokuvissa työstetään perhemuistoja, joista syntyy kollektiivista kerrontaa. Useat näytökset olivat näiden elokuvien restaurointien ensi-iltoja.

Teeman alla esitettiin useita mielenkiintoisia elokuvia, joista artikkelisarjan ensimmäisessä osassa nostan käsittelyyn kolme elokuvaa. Ensimmäisenä näistä on iranilaisen Amir Naderin ohjaus, joka valaisee murrosikäisen pojan haaveilua rakkaudesta 1970-luvun iranilaisessa kaupungissa, missä naisten kasvot on piilotettu huntujen taakse. Kaksi jälkimmäistä ovat vahvoja naisten ohjaamia elokuvia: Marva Nabilin persialaiseen miniatyyriperinteeseen nojaava elokuva vaalii naisen elämän itsemääräämisoikeuden tärkeyttä kertoessaan nuoresta naisesta pienessä kylässä Iranissa ja Assia Djebar kuvaa runollisesti Algerian naisten elämää sisällissodan aikana.

Amir Nader: Entezar (Waiting, Iran, 1974)

Entezar on Amir Naderin omaelämäkerrallinen elokuva. Se kuvaa murrosikäisen pojan arkipäivää. Orvoksi jäänyt poika hakee joka päivä jäätä vanhoille huoltajilleen. Näemme pojan menevän vanhan puisen ja lukitun oven ulkopuolelle tyhjä lasikulho käsissään. Pojan annettua äänimerkin, tytön käsi ilmestyy oven raosta ottamaan pojalta kulhon. Hetken kuluttua hennalla värjätty käsi ojentaa jääkuutiolla täytetyn kulhon takaisin pojalle, joka vie kulhon vanhuksille kotiinsa. Poika on rakastunut tyttöön, vaikka on nähnyt vain tämän käden.

Elokuva on lähes mykkä, siinä ei ole dialogia. Tarina murrosikäisen pojan himosta on kuvattu Etelä-Iranissa sijaitsevan Bushehrin vanhassa kaupungissa. Poika kuljeskelee vanhan kaupungin kapeilla kujilla. Hän kävelee meren rannalla kantaen olkapäillään vesiastioita ja ostaa kalaa katukauppiaalta.

Kuvakerronta on kaunista: luonnonvalo leikkii pojan kodin huoneissa siivilöityen kaihtimien raoista seinille ja esineisiin hehkuen kauniissa väreissä. Pojan vanhojen huoltajien arkirutiineja kuvataan: mies polttaa piippua, meditoi ja rukoilee. Nainen valmistelee ruokaa. Vaikka murrosikäisen pojan romanttinen haaveilu on elokuvan ydinteema, Naderi kuvaa arkea lähes dokumentaarisesti näyttäen muun muassa uskonnollisen kulkueen etenemistä kaduilla.

Elokuvan dramaattisessa käännekohdassa, eräänä päivänä, tuttu puinen ovi ei olekaan lukossa. Poika ei kolkuta oveen jääkuution noutamisen merkiksi, vaan astuu innoissaan ja peloissaan ovesta sisään hämärään eteiseen. Kuljettuaan jonkin aikaa, poika tulee huoneeseen, jossa vanha nainen kutoo. Samassa huoneessa kolme nuorta naista on lattialla polviensa varassa. He suorittavat hurmioituneessa tilassa ilmeisesti jonkinlaista shiialaista sururituaalia. Naisten ylävartaloiden huojunta ja päiden heiluttaminen näyttävät fyysisesti raskaalta liikehdinnältä. Kun vanha nainen havaitsee pojan läsnäolon, hänet ajetaan raivoisasti ulos.

Poika käy myöhemmin myös haudalla: ilmeisesti hänen vanhempiensa haudalla. Kun poika lähtee seuraavan kerran noutamaan päivittäistä jääkuutiotaan, puinen ovi on lukittu ja lukittuna se pysyy. Pojan arkirituaalin (jäiden noudon) kohdattua uskonnollisen sururituaalin, pojan romanttiset haaveet romahtavat. Poika on nähnyt jotain kiellettyä ja salattua. Tämän voisi myös tulkita uskonnon aiheuttamaksi tukahduttamiseksi. On huomionarvoista, että elokuva on kuitenkin kuvattu ennen Iranin islamilaista vallankumousta 1979.

45-minuuttinen elokuva kertoo paljon ihmiselämästä pienillä eleillä ja arkisilla kuvilla, joissa saattaa piillä paljon piilomerkityksiä. Naderille tuli tavaksi antaa elokuviensa leikkaustyö useimmiten eri ihmisille. Entezarin leikkasi dokumenttiohjaaja Kamran Shirdel. Elokuvan Saz Dahani (Harmonica, 1974), leikkasi kuuluisa ohjaaja Sohrab Shahid Saless. Naderin todellisena mestariteoksena pidetyn elokuvan Davandeh (The Runner,1984) leikkasi fantastinen ohjaaja Bahram Beyzaie.

The Runnerista tuli Iranin vallankumouksen jälkeisen elokuvan läpimurto Lännessä. Se teki iranilaisen elokuvan tunnetuksi ennen kuin Abbas Kiarostami alkoi valloittaa töillään länsimaisten katsojien sydämiä. Näin ollen Amir Naderia (synt. 1946) pidetään yhtenä iranilaisen elokuvan keskeisimmistä hahmoista. Naderi pakeni Iranista 1990-luvun alussa muuttaen New Yorkiin, missä hän jatkoi elokuvien tekemistä. Hänen tähän mennessä viimeisin elokuvansa valmistui vuonna 2018.

Marva Nabili: Khak-e Sar Bé Mohr (The Sealed Soil, Iran, 1977)

Elokuva on kuvattu pienessä Noo-Asquarin kylässä Iranissa. Päähenkilö on nuori nainen Roo-Bekheir (Flora Shabaviz), jota yritetään houkutella ja pakottaa avioliittoon vastoin tahtoaan. Kerronta on hidasta ja arkisissa tilanteissa viipyilevää. Nuoren naisen perhe naapureineen asuu lähes luolamaisessa asunnossa. Perheen jäsenten herättyä aamulla, matot, joiden päällä on nukuttu, kääritään rullalle. Aamutoimia ruuanvalmistuksineen kuvataan hitaasti. Roo-Bekheirin pienemmät sisaret pukeutuvat ja valmistautuvat lähtemään kouluun.

Tässäkin elokuvassa on vain vähän dialogia, joka painottuu yrityksiin saada Roo-Bekheir hyväksymään avioliittotarjous. Kertaakaan koko elokuvan aikana, tämä nuori, kaunis nainen ei kerro syytä naimatarjouksista kieltäytymiselleen. Kotitöiden ohella Roo-Bekheir tekee kävelyretkiä. Kodin lähellä sijaitseva joen ranta on hänen lempipaikkansa. Elokuvan kaunein ja muistettavin kohtaus tapahtuu tämän joen rannalla, kun Roo-Bekheir riisuutuu alastomaksi vesisateessa. Hiljainen ja runollinen kohtaus.

Perheen halu saada tyttärensä avioliittoon on niin kova, että tytön jatkuvasti ja määrätietoisesti kieltäydyttyä järjestetyistä avioliittotarjouksista, vanhemmat epäilevät tyttärensä olevan pahojen henkien riivaama. Henkien manaaja käykin yrittämässä tytön tahdon lannistamista tässä onnistumatta.

Elokuva on naisohjaaja Marva Nabilin lopputyö New Yorkin elokuvakouluun. Nabili onnistui kuvaamaan lopputyönsä Iranissa tuottaja, kuvaaja Barbod Taherin ansiosta: Nabili palasi Iraniin ja teki sopimuksen Iranin televisioyhtiön kanssa. Hän ohjasi jakson sarjaan Muinaisten Persialaisten tarinoista, mistä palkintona hän sai TV-yhtiöltä 16 mm raakafilmiä ja miehistön elokuvansa tekoa varten. Ohjatessaan TV-sarjaa Nabili samalla käsikirjoitti elokuvaansa tehden usein matkoja kylään, jonka hän oli löytänyt elokuvansa kuvauspaikaksi. Lopulta Barbod Taheri kuvasi elokuvan ja hänen vaimonsa, Flora Shabavia, näytteli pääroolin. Nabili leikkasi elokuvansa Yhdysvalloissa.

Ehsan Khoshbakhtin mukaan elokuva on muodollisesti täsmällinen ja tarkka, vaikkakin emotionaalisesti etäännytetty, patriarkaattiin kohdistuva kritiikki. Se arvostelee myös Iranin virheellistä maatalouselämän uudistusta, mikä oli yksi vuoden 1979 vallankumoukseen vaikuttaneista tekijöistä. Nabili viittaa kerronnassaan persialaiseen miniatyyriin, jossa tarina kuvataan aina etäältä, sallien katsojalle hahmojen ja tilanteiden vapaan tulkinnan.

Elokuvan loppukin on avoin, tulkinnanvarainen. Kerronnassa on toistunut muutaman kerran tilanne, jossa kylän junaradan takana sijaitsevan koulun opettaja on saattanut koulupäivän päätyttyä pienimmät oppilaansa radan yli. Koulua ei kuvata lainkaan elokuvassa. Viimeisessä kohtauksessa Roo-Bekheir kävelee (ensimmäistä kertaa elokuvassa) radan yli kohti koulua. Vihjaako ohjaaja siihen, että lukutaidoton Roo-Bekheir haluaa avioliiton sijasta aloittaa opiskelun?

Khak-e Sar bé Mohria on verrattu Chantal Akermanin Jeanne Dielmaniin. Ei huono vertaus!

Mainittakoon, että Ehsan Khoshbakhtin (yhden festivaalin neljästä taiteellisesta johtajasta) kyselyssä festivaalin ”ehdottomasta suosikkielokuvasta” Nabilin elokuva sai eniten ääniä. Keskiarvoltaan festivaalin ”paras” elokuva!

Assia Djebar: La nouba des femmes du mont Chenoua (The Nubah of the Women of Mount Chenoua, Algeria, 1978)

Ensi alkuun muutama sana ohjaajasta. Assia Djebar (1936–2015) syntyi Cherchellissä Algeriassa berberialkuperää olevaan perheeseen nimellä Fatima-Zohra Imalayen. Muslimiperheen tytär kävi kristillistä koulua, jossa oli oppilaana vain kaksi tyttöä.

Algerian itsenäisyyssodan (1954–1962) aikana Djebar työskenteli yhdessä Frantz Fanonin kanssa sanomalehdessä El moudjahid haastatellen Algerian pakolaisia Tunisiassa ja Marokossa ennen kuin ryhtyi opettamaan historiaa Rabatissa ja myöhemmin Algiersissa. Kahdenkymmenen ja kolmenkymmenen ikävuoden välillä hän kirjoitti neljä romaania. Mutta 1960-luvun puolivälissä hän päätti luopua ranskaksi kirjoittamisesta, kielen, joka oli Algerian kolonisoijan kieli. Päätös siirtyä elokuvantekijäksi merkitsi uutta tapaa lähestyä kieltä, kuten myös hänen kotiseutunsa naisten maailmaa. Se terävöitti hänen huomionsa puhuttuihin ja laulettuihin ääniin.

Djebar on kertonut tehneensä päätöksen ohjata ensimmäinen elokuvansa tietämättä, onko hänestä elokuvaohjaajaksi. Päätös syntyi Pier Paolo Pasolinin kuolinpäivänä marraskuussa 1975. Pasolinin tapa vangita valkokankaalle Friulin alueen puhutut murteet ja populaari runous oli se, mistä Djebar oli kiinnostunut.

Kuvatakseen elokuvansa La nouba des femmes du mont Chenoua (The Nubah of the Women of Mount Chenoua) vuosina 1975–77, hän meni takaisin Chenouan vuorelle, jotta voisi kuunnella ja antaa äänen muuten vaienneiden naisten välittämälle suulliselle historialle, historialliselle muistitiedolle.

Monien mielestä tämä Djebarin elokuva on elokuvallisilta ideoiltaan vakuuttavin elokuva, mikä Algeriassa on koskaan tuotettu. Ohjaaja tutkii naisia ja heidän sotaansa itsenäisyyden puolesta arkistodokumenttien ja naisten suullisten kertomusten äänellisen ja kuvallisen uudelleenluomisen hienovaraisella yhdistelmällä. Viidessä osassaan työ on rakennettu kuten Nouba, viittauksena Arabi-Andalusialaisen musiikin tyylilajin taidokkaaseen rakenteeseen.

Djebar onkin omistanut elokuvansa postuumisti unkarilaiselle säveltäjälle Béla Bartókille, joka oli tullut Algeriaan opiskelemaan sen kansanmusiikkia vuonna 1913. Elokuva on omistettu myös Yaminai Oudaille, joka tunnetaan nimellä Zoulikha, ja joka organisoi vastarintaverkostoa Cherchellin kaupungissa ja sen vuorilla vuosina 1955 ja 1956. Hänet pidätettiin vuorilla, kun hän oli nelissäkymmenissä. Myöhemmin hänen nimensä lisättiin kadonneiden luetteloon. Lila – tämän elokuvan päähenkilö – voisi olla Zoulikhan tytär. Chenouan kuusi muuta puhuvaa naista kertovat katkelmia elämästään. Näiden naisten tärkeä hetki, heidän Noubansa on myös Andalusian musiikin Nouba erityisissä rytmisissä liikkeissään.

Elokuva sai Algeriassa huonon vastaanoton, lehdistö pilkkasi Djebarin ”feministisiä kuvia”, jotka olivat tuolloin suositun sosialistisen realismin vastaisia. Kuitenkin elokuvan tuottaja Ahmed Bejaoui näytti elokuvan vastanimitetylle Venetsian elokuvajuhlien johtajalle Carlo Lizzanille, joka valitsi elokuvan viralliseen kilpailuun vuonna 1979. Lumoutuneen italialaisen yleisön edessä, elokuva voitti FIPRESCI palkinnon, ainoan toimittajien tuona vuonna myöntämän.

Elokuvan päähenkilö Lila on nainen, joka ajaa autollaan Chenouan vuoriston läheisyydessä ja meren rannoilla. Hän käy tapaamassa vanhoja naisia, joilla on muistoja Algerian sisällissodasta. Lilan mies Ali on elokuvan alussa pyörätuolissa, koska hän on pudonnut hevosen selästä.

Alkusoitto

Ensimmäinen osa tapahtuu enimmäkseen meren läheisyydessä. Näemme lapsia leikkimässä meren rannalla. Naisen ääni sanoo: ”intohimo ei kosketa, ellei se näy lapsen silmissä”. Muusikot soittavat rannalla: kitaroita, oud ja puhaltimia. Lähes koko elokuvan ajan kuullaan arabialaista musiikkia. Varsinkin huilun ääni on hallitseva. Nainen laulaa lumoavan kauniisti.

Naisen ääni toteaa: ”Olen menettänyt kaiken. Miksi palata, puhua kuolemasta”. Lähikuvia naisista tulen ääressä. Kukot kiekuvat, naisia työssä pelloilla. Lila hakee muistoja ja tarinoita, ja sanoo haastateltavilleen, että ”en etsi mitään, mutta haluan katsoa ja kuunnella”.

Vanha nainen kertoo tarinan Chenouan pyhimyksestä, joka tuli jalkaisin Damaskoksesta. Hänelle rakennettiin moskeija ja hänellä oli seitsemän morsianta, joista viimeinen oli ”muukalainen”. Nähdään nuori, kaunis nainen tanssimassa yksin. Hän pyörii paikallaan kyyhkyslakkojen seassa. Tanssi on kuvattu ylhäältäpäin.

Lila nukuttaa tytärtään Aishaa, joka nauraa ja unelmoi kyyhkysistä. Aishaa kuvataan useasta eri kulmasta, kunnes hän nukahtaa. Kun Lila nukahtaa tyttärensä viereen, näemme välähdyksen hänen painajaisestaan, joka on lyhyt arkistofilmin pätkä sodasta. Ylipäänsä arkistomateriaalia näytetään varsin vähän elokuvassa.

Adagio

Toisessa osassa on enemmän vuoristomaisemaa. Lampaita on paljon. Naisen ääni muistelee jälleen: ”olin 15-vuotias ja kannoin sadan vuoden kärsimystä”. Lila haastattelee 88-vuotiasta naista ja lausahtaa: ”Te naiset olitte taistelun voimanlähde.” Välillä käydään myös kaupungissa. Vanha nainen muistelee tehdasta, jossa valmistettiin isoja puisia viinitynnyreitä. Työntekijöiden kädet rikkoutuivat. Muisto matkasta isän kyydissä rattailla miesten markkinoille. Miehet istuvat maassa muurin vieressä.

Allegro

Kolmas osa alkaa pikkupojan kylvetyksellä isossa puisessa tynnyrissä. Lila istuu tynnyrissä yhdessä poikansa kanssa. Poika harjaa äitinsä hiuksia. Aviomies on jo päässyt pyörätuolista ja katsoo ovelta kainalosauvoihin nojaten rakkaimpiensa kylpemistä.

Kerrotaan, kuinka Zoulikha pakeni vuorille. Naiset salakuljettivat aseita vuorille. Puhutaan Zoulikhan pidätyksestä ja kiduttamisesta. Huilumusiikin ääni voimistuu. Zoulikhan ruumis katosi jonnekin. Arvellaan, että ehkä joku partisaani hautasi ruumiin: ehkä se oli toinen tapa antaa naiselle hauta.

Naisen ääni pohtii hunnun merkitystä: hunnutettuna vai ilman: ”Arkkitehtina olisin halunnut rakentaa talon lasista (läpinäkyvyyttä ilman huntua?). Ihmisten ja sydänten välillä on seiniä. Olen muukalainen omassa maassani”. Elokuvan loppupuolella todetaan, että miehityksen aikana hunnulla oli merkitystä.

Elokuvan alussa on nähty tyttö istumassa puun oksalla. Kuullaan tarina 13-vuotiaasta tytöstä, joka ryhtyi guerillaksi ”elävän totuuden varjossa” jo tuossa iässä. Tytön veljen ruumis putoaa tytön eteen. Ja tyttö hyppää alas puusta. Hiljaisessa Algeriassa vanhat naiset kuiskivat öisin. Lapset kuljettavat tarinoita unissaan. Elokuvassa kuultava musiikki muuttuu kamarimusiikiksi. Kynttilöitä sytytetään, arabinaiset kiljuvat.

Moderato

Neljännessä osassa Lilan auto hajoaa. Hän matkustaa laivassa ja nukkuu kannella huovan alla. Meri on kauniin sininen. Ääni paljastaa: naiset ovat äitejäni, olen pikkulapsi, joka joi heidän käsistään. Naiset tanssivat yöllä pimeässä. Rummutusta, taputusta. Elokuvassa on kaiken aikaa huomattavan paljon pikkulapsia ja vanhoja naisia.

Finaali

Viidennessä osassa luodaan toiveita herättävä loppu näille tarinoille. Naiset tanssivat ja lauloivat, mutta maan alla.

”Silmäsi ovat surulliset joka aamu ja joka päivä, olet verhoutunut pimeyteen. Sodan aikana huntujen käyttöön oli hyvä syy.
Naiset eivät palaa varjoihin.
Kaikki kukoistaa taas, vapautta, iloa!”

Etäisellä tavalla Djebarin elokuva tuo mieleen Marguerite Durasin elokuvan India Song, 1975. Durasilla on toki pohjana hänen itse kirjoittamansa romaanit. Molemmissa elokuvissa vahva, taitava kirjailija on myös ohjaaja. Duras kertoo ja kuvaa rakkaustarinaa etsien jotain ’sanoin kuvaamatonta’. Myös Djebarin ilmaisu lähestyy sanoin kuvaamatonta omalla tavallaan. Ja vaikka Djebar ei juurikaan ”kuvita” kuulemiaan tarinoita, keräämäänsä aineistoa, hänen lapsuuden maisemiensa rauhallinen tallennus yhdessä musiikin sekä naisten tarinoiden ja äänien kanssa synnyttää kokonaistaideteoksen, joka on hypnoottisen vangitseva kaikessa tapahtumattomuudessaan. Djebarin elokuva ei ole samalla tavalla äänen ja kuvan yhtäaikaisen rytmin rikkomista kuin Durasilla, mutta silti The Nubah of the Women of Mount Chenoua ei ole lainkaan perinteinen juonielokuva.

Assia Djebar kirjoitti myöhemmin lukuisia arvostettuja romaaneja. Hän oli myös New Yorkin yliopiston ranskankielisen kirjallisuuden professori. Hänet valittiin Ranskan akatemiaan vuonna 2005.