Niukka ja tiukka moraliteetti

Simo Halisen käsikirjoittama ja ohjaama draama Kääntöpiste kertoo kolmesta ihmisestä elämän kääntöpisteellä. Elokuva on Halisen kolmas pitkä näytelmäelokuva, aiempia ovat olleet Cyclomania (2001) ja Kerron sinulle kaiken (2013), josta Halinen pokkasi parhaan käsikirjoituksen Jussi-palkinnon. Lisäksi Halinen on ohjannut ja käsikirjoittanut tv-sarjoja ja häneltä on ilmestynyt kaksi romaania.

Kääntöpistettä Halinen alkoi kirjoittaa syksyllä 2014 ja kuvaukset käynnistyivät 2017. Ammatikseen kirjoittava Halinen alkoi työstää elokuvan käsikirjoitusta lyhyempien novelli-elokuvien käsikirjoitusaihioiden pohjalta. Alkuperäisenä tarkoituksena oli, että kaikki tarinat sijoittuisivat junaan. Tämä prosessi tuotti 3–5 lyhytelokuvaideaa.

Kun kokonaisuus ei ottanut tuulta siipiensä alle, ohjaaja palasi yhteen alkuperäisistä ideoista, joka oli hänestä kaikkein kiinnostavin. Se sisälsi elokuvan alkuasetelman, jossa kolme hyvin erilaista nuorta miestä päätyy samaan junan makuuvaunuun. Ohjaaja alkoi miettiä, mitä junamatkan aikana voisi tapahtua.

Aloin miettiä, mitä siinä voisi tapahtua ja tajusin, mikä on se asia, joka junamatkan aikana tapahtuu. Se alkoi synnyttää niin kiinnostavaa jatkoa, että lähdin vain kirjoittamaan siitä eteenpäin.

Teemat kasvavat tarinasta

Halinen ei lähtenyt kirjoittamaan elokuvaa minkään suuren johtoteeman ympärille, eikä Kääntöpiste ole genre-elokuva. Kirjoittaessa henkilöt ja tarina kehittyivät omaa tahtiaan, elivät niin sanotusti omaa elämäänsä.

Siihen ei sinänsä sisälly mitään mystiikkaa tai temaattista ajattelua, että olisin ensin ajatellut elokuvan isoja teemoja. Lähdin vain kirjoittamaan, ja niin kuin kirjoittaessa usein on, jotkin henkilöt ja tilanteet kiehtovat tarpeeksi paljon.

Vaikka yhtä isoa johtoteemaa ei elokuvassa olekaan, ei se tarkoita teemattomuutta. Sattuma, onni ja onnettomuus, ihmisten väliset suhteet ja lojaliteetit, niistä löytyy elokuvan ydin, elämän paradokseja unohtamatta.

Halinen kertoo halunneensa kirjoittaa niukan ja tiukan moraliteetin, tarinan, joka olisi lähellä antiikin draamaa, lännenelokuvaa tai suomalaista murhaballadia, jossa tapahtuu hurja tapahtumasarja ja jossa ihmiset eivät yksinkertaisesti voi mitään itseään suuremmille voimille.

Elokuvassa kaikki henkilöt joutuvat testaamaan omaa kykyään olla lojaaleja lähimmäisilleen hyvin erilaisista lähtökohdista, se on ehkä se perusajatus. Toinen mikä minua kiinnosti, oli ajatus kohtalosta – tai sattumasta – kuinka suurta osaa se näyttelee elämässä. Meidäthän on kasvatettu niin, että kunhan vain tehdään oikeat asiat oikeassa järjestyksessä, elämä menee hyvin. Mutta sitten on tällainen asia kuin sattuma, eli tapahtuu jotakin yllättävää, joka muuttaa meidän elämänkulun. Minua kiinnosti nimenomaan tämä sattuman tematiikka. Ja sitten vielä se paradoksi, miten huono tuuri elämässä saattaakin joskus johtaa hyviin asioihin, ja hyvä tuuri johtaa huonoihin asioihin.

Nimenomaan se ristiriita päähenkilöissäni, että he tekevät kaikki virheitä, mutta jostakin syystä juuri nimen omaan ne virheet johtavat onnen ja hyvien asioiden äärelle. Mutta he eivät tietenkään voi sysätä syrjään niitä asioita, jotka ovat tapahtuneet siinä matkan varrella.

Kielivalinnat kumpusivat aihepiiristä

Elokuva on rahoitettu Suomen ja Ruotsin yhteistyönä. Halinen kertoo tuottajallaan olevan hyvät kontaktit pohjoismaihin ja tuottajan vastanneen rahoituksen hankinnasta.

Istuin toki rahoittajien kanssa palavereissa, mutta elokuvaa ja sen tekemistä en joutunut erityisemmin perustelemaan.

Kääntöpisteessä puhutaan valtaosin englantia, mutta kansainvälisyys ei ollut lähtökohtana. Kielivalinta kumpusi luontevasti aihepiiristä. Halinen kirjoitti dialogin suoraan englanniksi. Kieli ei tuottanut näyttelijöille ongelmia, pikemminkin liian hyvää englantia jouduttiin huonontamaan, jotta uskottavuus säilyisi.

Jouduimme vähän ruttaamaan heidän englantiaan, koska se ei saanut olla liian hyvää. Joissain paikoissa olisi ehkä saanut rutata vähän enemmänkin. Idea oli, että sen pitää sisältää myös virheitä, kun he puhuvat vierasta kieltä.

Näyttelijöistä ainoastaan Laura Birn oli ohjaajalle tuttu, sillä he olivat asuneet sattumalta aiemmin naapureina samassa taloyhtiössä. Työn kautta Halinen ei Birniä tuntenut, joskin arvosti tätä jo ennalta kovan luokan ammattilaisena. Samuli Vauramoa ohjaaja ei tuntenut ennalta lainkaan, vaikka olikin nähnyt Vauramon aiemmin tekemän koe-esiintymisen tallenteen, jossa tämä esitti monologin englanniksi.

Halinen muisti näyttelijöitä etsiessään Vauramon vakuuttavan esiintymisen, ja koki siinä olevan jotain samaa kuin Kääntöpisteen päähenkilössä. Halinen päättikin pyytää Vauramon koekuvauksiin. David Nzinga tuli mukaan kuvioihin etsittäessä afrikkalaistaustaista näyttelijää. Halisen mukaan sellaisen löytäminen on helpommin sanottu kuin tehty.

Euroopassa ei ole kauheasti afrikkalaistaustaisia nuoria miesnäyttelijöitä. Ranskankielisellä alueella on, mutta se on ihan oma savottansa lähteä rakentamaan yhteistyötä ranskalaisten kanssa. Ruotsista löytyi lopulta kolme–neljäkin potentiaalista vaihtoehtoa. Kävin ne läpi ja David oli paras vaihtoehto tähän rooliin.

Kallellaan ihmissuhde-elokuvaan

Halinen kertoo omaavansa laajan elokuvamaun, joka on kallellaan ihmissuhde-elokuvaan. Ohjaaja tunnustautuu sekä eurooppalaisen että amerikkalaisen art house -elokuvan ystäväksi. Varhaisteininä ohjaajaan kolahti Michelangelo Antonionin Blow-Up – Erään suudelman jälkeen (Blow-Up, 1966), kun hän näki sen televisiosta mustavalkoisena.

Se sai jotenkin ymmärtämään kuinka hieno elokuva voi olla, kuinka mystinen se voi olla.

Kun Halinen vuosia myöhemmin näki Antonionin elokuvan Elokuva-arkiston esityksessä uudelleen – tällä kertaa laajakankaalta – noin kymmenen vuotta sitten, hän ei tiennyt, mitä odottaa.

Ensimmäistä kohtausta lukuun ottamatta muistin elokuvan ulkoa kohtaus kohtaukselta kuin helminauhana.

Myös Francis Ford Coppolan varhaistyö Sadeihmisiä (The Rain People, 1969) teki Haliseen suuren vaikutuksen. Teini-ikäisenä myös Godardit olivat kovaa valuuttaa.

Lue myös