Silmän tasalla

Ohjaaja Paavo Westerberg on eittämättä yksi Suomen merkittävimmistä teatterintekijöistä. Nyt hän on ohjannut ensimmäisen pitkän elokuvansa. Emmi Pesosen käsikirjoittaman Viulistin, joka kertoo klassisen musiikin raadollisesta maailmasta.

Sain Emmi Pesoselta ensimmäisen version luettavaksi noin neljä vuotta sitten. Rakastuin heti sen tarinaan, henkilöihin ja siihen maailmaan, johon se sijoittuu. Tuli heti sellainen olo, että tästä aiheesta minulla on jotain sanottavaa ja kerrottavaa ohjaajana. Emmin kanssa kehiteltiin käsikirjoitusta ja kirjoitettiin siitä viimeiset versiot yhdessä. Viulisti sai aika nopeasti rahoituksen ja oli kokoajan muutenkin myötätuulessa.

Musiikki merkitsee Westerbergille paljon. Lapsuudessa pianoa tuli soitettua seitsemän, rumpuja kaksi vuotta. Lopulta kuitenkin teatteri- ja elokuvatyöt veivät häntä mennessään. Westerberg huomauttaa, että musiikki on yksi teatteritaiteen merkittävimpiä elementtejä. Tästä syystä hän on työskennellyt useiden eri säveltäjien ja musiikintekijöiden kanssa.

Olen intohimoinen klasarimusiikin kuuntelija. Yleensä kun tulin lapsena koulusta kotiin ja isä teki kotona töitä kirjailijana, meillä soi aina vinyyliltä Bach, Mozart tai Shostakovich. Tietyllä tapaa olen kasvanut siihen. Tietyllä tapaa Viulisti oli prosessina minulle ensimmäinen syvällinen tutustuminen ammattilaisten klasarimuusikoiden maailmaan, että mitä se solistinen työ vaatii ja miten järkyttävän paljon sen eteen täytyy uhrata.

Alku oli erittäin haastava. Westerberg myöntää, ettei ollut aivan varma, mikä on seuraava, luonnollinen askel prosessille. Sitten hän keksi ottaa yhteyttä kollegaansa, jonka kanssa on syntynyt useita teatteriteoksia.

Onneksi tunsin Sanna Salmenkallion teatteritöitteni kautta. Hän on säveltänyt juttujani ja vaikka mitä, ollut äänisuunnittelijana ja näin. Ensimmäinen ajatus oli, että soita Sannalle. Hän on myös opettanut muusikoita ja näyttelijöitä aikaisemminkin soittamaan, tehnyt paljon draamaa ja yhteistyötä näyttelijöiden kanssa. Hän oli täydellinen henkilö auttamaan tämän elokuvan kanssa.

Taustatyö vaati valtavaa panosta koko työryhmältä, erityisesti näyttelijät saivat suuren määrän uutta omaksuttavaa. Olavi Uusivirta treenasi järjettömästi viulun soittoa, samaten Matleena Kuusniemi. Tanskalainen Silta-sarjan suosikki Kim Bodnia treenasi kapellimestarikoulutuksessa. Westerbergistä on tärkeää, että elokuva pääsee henkilöhahmojen lähelle, maailmaan jonne ei yleensä nähdä. Silmän tasalle.

En halunnut, että sitten kun alkaa oikeasti tapahtua niin joudun panoroimaan kameran pois, vaan nimenomaan voin mennä kohti. Näyttelijät ovat kyllä tehneet ihan uskomattoman matkan. Mehän olimme Sibelius-Akatemiassa, seurattiin erilaisia mestarikursseja ja oppitunteja. Taustatyö on tärkeää tällaisessa leffassa sekä käsikirjoittamisen, ohjaajan, näyttelijöiden että kuvaajan kannalta.

Elämän kokoista

Westerberg ei näe teatterin ja elokuvan tekemistä kovinkaan erilaisena. Ainoastaan aikajänne näissä kahdessa taiteenlajissa on eri. Molempien ytimessä on tarinankerronta. Ammattina teatteriohjaaja ja elokuvaohjaaja ovat kuitenkin täysin erilaiset. Westerberg painottaa, että ohjaaja ei tee koskaan työtään yksin, vaan käy jatkuvaa dialogia muiden taiteilijoiden kanssa.

Työvälineet ovat ihan toiset ja prosessina ne ovat hyvin erityyppiset. Elokuva tehdään viiteen kertaan. Ensin se kirjoitetaan, sitten se suunnitellaan, sitten se kuvataan, sitten se leikataan ja sitten tehdään äänityö. Kaikki nuo prosessit tuovat yhden ison kerroksen itse tarinaan, siihen teokseen. Teatterissa on tämä sama, tietysti usein kirjoitetaan ensin, mutta sitten on yhteislähtö ja kaikki tapahtuu samaan aikaan.

Teatterissa prosessi on yleensä ajallisesti myös lyhyempi. Elokuvassa jos laskee rahoitusprosessin ja koko tekoprosessin yhteen, niin ne ovat yleensä monia vuosia pitkiä prosesseja. Silloin ohjaajan näkökulmasta on tärkeää pitää visio kirkkaana koko matkan, ettei se ehdi kadota siinä. Täytyy muistaa vielä viisi vuotta myöhemmin, miksi tätä ryhdyttiin alunperin tekemään ja mitä me alunperin halusimme sanoa.

Mitä Westerberg sitten itse haluaa taiteellaan sanoa? Hän kertoo, että on mieltynyt Ingmar Bergmanin määritelmään, jonka mukaan hänen omat elokuvansa ovat kuin tuoleja – tehty käytettäviksi. Westerberg toivoo, että pystyisi kommunikoimaan katsojan kanssa maailmastamme jotakin, jota ei pysty sanoin kommunikoida.

Jos ajattelen itseäni katsojana, niin parhaimmillaan taideteos on silloin, kun tekijöiden emotionaalinen maailma ja kehys puhuttelee katsojan tai kokijan alitajuntaa. Se voi olla äärimmäisen intiimikin kokemus ja olla hyvin usein vaikeasti sanallistettavissa. Mielestäni ohjaajan tehtävä on pitää huolta katsojista. Katsojan on viihdyttävä teoksen äärellä ja vasta sen jälkeen minun on ehkä mahdollista päästä siihen tilanteeseen, että kaksi alitajuntaa keskustelee keskenään.

Sanon nyt tämän vaikka se kuulostaa ihan pompöösiltä lauseelta, mutta että katsoja voisi viedä poistuessaan elokuvateatterista mukanaan jotakin, joka on elämää suurempaa. Vähintään elämän kokoista, mutta jolla on sellainen luonne, ettemme pysty tässä sitä dialogia käymään. Robert McKee sanoo, että tarinat ovat elämän työkaluja. Siinä on ehkä vähän turhan amerikkalainen, opettava sävy, en ehkä itse ajattele sitä ihan noin suoraviivaisesti, mutta kyllä sellaiset tarinat, jotka jäävät minuun ja resonoivat vielä sen katsomiskokemuksenkin jälkeen, ovat olleet itselle niitä tärkeimpiä.

Ihana leikki

Westerbergin puheista saa sen kuvan, että erottelu viihteen ja taiteen välillä on turha. Oikeastaan hän ei pidä määrittelyjä kovinkaan tärkeinä, ainakaan tässä seikassa. Hän huomauttaa naurahtaen, että on tärkeää, että katsoja haluaa olla teoksen äärellä vaaditun ajan. Westerberg itse toivoo, että taideteos on tekijöittensä näköinen.

Pidän itse sellaisista taideteoksista, joissa näen tekijöiden oman käsialan, se on minusta tärkeää. Kyllä voi sanoa, että yhtä lailla Krzysztof Kieslowskilla on oma käsiala, mutta niin on Steven Spielbergillakin. Molemmilla on oma käsiala, toinen tykkää toisesta enemmän kuin toisesta ja joku tykkää molemmista, mutta eri syistä.

Niin Viulistia kuin kaikkia muitakin Westerbergin töitä yhdistää yksi merkillepantava asia: dialogi on uskottavaa. Viulistin tapauksessa hän jakaa tästä kiitosta käsikirjoittaja Pesoselle ja osaaville näyttelijöille. Itseensä ohjaajana tämä heijastuu parhaiten ehkä siten, että Westerberg haluaa tietyllä tapaa mennä kaikkien henkilöhahmojen puolelle ja ymmärtää heitä. Eläytymällä henkilöihin saa paljon irti.

Ihminen kiinnostaa. Tässä tapauksessa se edellyttää ensin Emmiltä sitä, että hän on kirjoittanut tämän ja uskaltanut mennä niiden henkilöiden sisään niin, ettei pyri näyttämään ketään ylevänä, vaan että uskaltaa oikeasti kirjoittaa tosia tilanteita ja tosia henkilöitä. Se vaatii suostumista sekä kirjoittajalta että näyttelijöiltä ja ohjaajalta, ja kaikilta ketkä ovat olleet sitä tekemässä. Minulle se on eläytymistä ja lopulta se on ihana leikki. Kun katsoo lapsia, niin nehän sukeltaa heti sinne, että minä olen tämä ja se on heti uskottavaa. Siinä on se leikin elementti. Yksi Viulistin näyttelijöistä sanoi, että kun hän näyttelee, hän on aina kuusivuotias.

Lue myös