Alkuperäiskansat ja taistelu identiteetistä

Luonnonkansojen ja alkuperäisten asukkaiden asema on ollut vaikea niin Amerikassa, Australiassa kuin Euroopassakin, kohtelun vaihdellessa poliittisten suhdanteiden ja aatevirtauksien myötä valtakulttuuriin assimiloivasta aina totaaliseen tuhoamiseen. Markku Lehmuskallion ja Anastasia Lapsuin elokuva Sukunsa viimeinen kertoo tosipohjaisen tarinan nenetsien kohtalosta Neuvostoliiton kommunistisen yhdenmukaistamispolitiikan ajalta. Tapahtumia kuvataan omasta yhteisöstään väkisin irti revityn ja sisäoppilaitokseen siirretyn pienen nenetsitytön näkökulmasta.

Kyllä tämä on sillä tavalla universaali tarina, että se koskee kaikkia kansoja ympäri maailmaa, myös suomalaisia. Täällä saamelaisilla on ihan sama kohtalo. Kaikki kouluthan ovat samanlaisia. Kun pikkulapsi menee kouluun, häntä yritetään kasvattaa siellä yhteiskuntakelpoiseksi ihmiseksi, se on koulun päätehtävä. Isompi sortaa aina pienenpäänsä, yrittää tehdä siitä kaltaisensa.

Lehmuskallion mielestä suomalaisilla on vielä oma, eri heimojen muodostama kansallinen identiteetti, vaikka toisinkin olisi voinut käydä oltuamme satoja vuosia osa Ruotsin valtakuntaa. Myös osa nenetseistä, joita on noin 40 000, on kyennyt säilyttämään oman paimentolaiskulttuurinsa, joka perustuu paljolti porotalouteen.

Nenetsit, jotka ovat edelleen perinteisessä elinkeinossa, heidän identiteettinsä on vahva. He ovat säilyttäneet kielensä, uskontonsa, elinkeinonsa, ja elämäntapansa sellaisena kuin se on ollut satoja vuosia. Ne nenetsit taas, jotka ovat joutuneet syystä tai toisesta muuttamaan tundralta kyliin, ovat venäläistymässä; heidän lapsensa menettävät kielensä, putoavat kulttuurista, joka on rakentunut poron ympärille. He eivät ole nenetsejä, mutta eivät oikein venäläisiäkään.

Identiteetin menetys on koskettanut myös venäläisiä Neuvostoliiton romahdettua, kun uudelta kommunistiselta ihmiseltä vietiin hetkessä valtio ja kaikki se, mihin häntä oli opetettu uskomaan.

Neuvostoliitosta vielä sen verran, että nenetsialueelle, Jamalin niemimaalle, missä elokuva on kuvattu, neuvostovalta tuli 1930-luvun alussa. Silloin kansallistettiin poro-omaisuus, ja se oli hyvin verinen tapahtuma. Neuvostojärjestelmä ei kuitenkaan pystynyt muuttamaan ihmisten elintapaa, koska samat ihmiset joutuivat hoitamaan poroja, jotka olivat muuttuneet yksityisestä yhteisiksi.

Lehmuskallion mielestä maakaasu- ja öljyvarantojen löytäminen ja käyttöönotto nenetsien asuttamilla alueilla tulee vaikuttamaan näiden elämään, mutta ei usko kuitenkaan nenetsien elämäntavan tuhoutumiseen.

Lehmuskallion kiinnostus pohjoisen alkuperäiskulttuureja ja paimentolaiskansoja kohtaan juontaa 1980-luvulle, kun hän vuonna 1985 aloitti tekemään dokumenttielokuvaa Minä olen (1992). Jamalin niemimaalta hän löysi kulttuurin, joka oli Castrénin (etnografi ja kielitieteilijä Matias Aleksanteri Castrén, 1813–1852) päivistä muuttunut vain vähän. Lehmuskalliolla on ollut vapaat kädet elokuvien tekoon, kunhan poliittiset kysymykset on jätetty rauhaan. Katsojan onkin osattava lukea rivien välistä mahdolliset kannanotot.

Sukunsa viimein perustuu tositapahtumiin. Tarinan alku on yli kahdenkymmenen vuoden takaa, kun Anastasia Lapsui teki radio-ohjelman elokuvan kertojahahmosta. Tarina ei mahtunut Seitsemän laulua tundralta -elokuvaan (1999), mutta jäi elämään, ja päätyi lopulta omaksi elokuvakseen, jonka rahoitti Yleisradio ja Suomen elokuva-säätiö (SES). Pirkanmaan elokuvakeskus tarjoutui elokuvan levittäjäksi.

Lue myös