Uusi ja vanha rinta rinnan

Kira Jääskeläisen uusin dokumenttielokuva Pohjankävijäin merkintöjä (2019) sai ensi-iltansa Tampereen elokuvajuhlilla. Elokuvassa Jääskeläinen matkustaa Koillis-Siperian Tšukotkaan matkaseuranaan saman reissun vuonna 1917 tehnyt tutkimusmatkailija, arkeologi ja valokuvaaja Sakari Pälsi.

Pälsi kuvasi Tšukotkassa dokumenttielokuvan, työskenteli turkistenostajana saadakseen rahaa paluumatkaa varten ja kirjoitti ahkerasti muistiinpanoja sekä kirjeitä, jotka esiintyvät myös Jääskeläisen elokuvassa. Venäjän vallankumous venytti Pälsin matkaa Beringinsalmen rannoille lopulta kahteen ja puoleen vuoteen.

Pälsin vanha ja Jääskeläisen uusi materiaali kohtaavat elokuvassa runollisella tavalla välillä jopa päällekkäin asetetuissa kuvissa. Pääosassa ovat kuitenkin paikalliset alkuperäiskansat tšuktšit ja jupikit – erityisesti kolmen naisen, Ainanan, Elizavetan ja Tatjanan elämäntarinat. Kuten Pälsi jo kirjasi muistiinpanoihinsa yli sata vuotta sitten, heidän elämäntapansa ja kielensä on ollut uhattuna jo kauan.

Paluu Tšukotkalle

Jääskeläinen on tuntenut osan elokuvan henkilöistä jo 15 vuoden takaa, jolloin hän teki ensimmäisen matkansa Tšukotkaan Kööpenhaminan yliopiston opiskelijana. Maisemat ja ihmiset jäivät hänen mieleensä, ja Jääskeläistä alkoi kiinnostaa yhä enemmän ihmisten kohtaaminen – miten heidän kauttaan olisi mahdollista kertoa tarinoita.

Muutamaa vuotta myöhemmin Jääskeläinen aloitti kuvaamaan alueella ensimmäistä elokuvaansa Tagikaks – olimme valaanpyytäjiä (2012), joka kertoo kahdesta siperianjupikveljeksestä Koljasta ja Sašasta.

Dokumenttielokuvassa olen pystynyt yhdistämään niin monet asiat, joita olen tehnyt ja joista olen kiinnostunut. Musiikki on elokuvissani hirveän tärkeällä sijalla, opinnot Venäjältä ja tietysti elokuvahistorian ja teorian opinnot ovat auttaneet todella paljon, kertoo Jääskeläinen Tampereella elokuvan ensi-illan jälkeen.

Pälsi ja itkevä tšuktši

Sakari Pälsi on ehkä vähän unohtunut Suomessa, ja osa filmimateriaalista oli välillä ollut kadoksissa useita kymmeniä vuosia, kunnes se löytyi sattumalta helsinkiläiseltä ullakolta 1970-luvun lopulla.

Ennen ensimmäistä matkaansa Tšukotkaan Jääskeläinen sai ystävältään Pälsin Pohjankävijän päiväkirjan mukaan, ja tästä alkoi pitkä yhteinen matka. Tutustuttuaan laajemmin tutkimusmatkailijan elokuviin ja kirjoituksiin, Jääskeläinen innostui.

Päiväkirjaa lukiessani minulle tuli sellainen olo että eihän tämä ole miksikään muuttunut. Minulla oli ollut ihan samanlaisia tuntemuksia kuin Pälsillä matkustaessaan jo 100 vuotta sitten Koillis-Siperiassa.

Filmimateriaalihan on ihan ainutlaatuista, etenkin kun ajattelee, että se on kuvattu jo ennen Robert Flahertyn Nanook of the Northia (1922).

Robert Flahertyn elokuvaa pidetään yhtenä ensimmäisistä koskaan tehdyistä dokumenttielokuvista ja klassisena kuvauksena eskimoiden elämästä.

Elokuvassa keskeisellä sijalla on eräs pieni mursunluinen patsas, "Itkevä tšuktši", jossa istumaan kyyristynyt ihmishahmo pitelee käsiä kasvojensa edessä. Patsas oli erityinen, koska Pälsi ei halunnut luovuttaa sitä kokoelmiin, vaan piti patsaan itsellään. Pälsin Arktisia kuvia -kirjassa (1920) on myös luku patsaasta.

Elokuvassa patsaan arvellaan olleen jäähyväislahja. Sille annetaan monia merkityksiä: patsas yhdistetään paitsi alkuperäiskansojen kohtaloon, myös Pälsiin itseensä. Elokuvassa pohditaan myös, itkeekö patsas vai ei, ja liittyisikö se mahdollisesti johonkin rituaaliin, josta ei ole säilynyt tietoa.

Kenellä on oikeus tehdä elokuvaa?

Kuvausryhmä järjesti kuvauspaikoilla myös elokuvanäytöksiä, joissa esitettiin Pälsin elokuvaa Tšukotkasta. Niihin kutsuttiin ihmisiä, jotka olisivat saattaneet tuntea joitain elokuvassa näkyviä henkilöitä. Välissä oli kuitenkin kulunut liikaa aikaa, eikä tällaisia tunnistamisen hetkiä tapahtunut.

Paikalliset olivat muuten hyvin kiinnostuneita Pälsin elokuvasta, ja kiinnittivät huomionsa esimerkiksi vanhoihin vaatteisiin, kuten mursunsuolesta tehtyihin sadetakkeihin, joita ei enää ole valmistettu pitkään aikaan.

Elokuvaa katsoessa ei voi välttyä ajatuksilta, jotka liittävät Pälsin valkoisen miehen taakkaan". Eräs haastateltavista kritisoi myös löytöretkeilyn käsitettä: ei Koillis-Siperiaa löydetty", olihan siellä asunut ihmisiä jo tuhansia vuosia ennen länsimaisten miesten saapumista alueelle, korkeintaan voisi sanoa, että alueen olemassaolo tuli länsimaiden tietoisuuteen.

Vaikka Pälsi kirjoitti kirjoissaan esimerkiksi arktisista roduista", hän oli myös jossain määrin myös edellä aikaansa. Toisin kuin tuohon aikaan oli tapana, Pälsi esimerkiksi kirjoitti kirjoissaan paljon ihmisistä yksilöinä ja kirjasi paikallisten taide-esineiden tekijöiden nimet tarkasti Arktisia kuvia -kirjaansa.

 

Joskus elokuvaa tehdessä mietin itsekin, onko minulla oikeus tehdä tätä, sillä Tšukotkalla on myös omia dokumentaristeja. Kuvausmatkasta tuli kuitenkin myös kulttuurinvaihtoprojekti, jossa kerroimme paikallisille Pälsistä ja he kertoivat meille omia tarinoitaan. Tämä ulottuvuus ehkä jossain määrin oikeutti elokuvaprojektin myös itselleni.

Suljettujen kylien historiaa

Elokuvassa käsitellään paikallisten alkuperäiskansojen traumaattistakin historiaa, kuten kotikylistään siirrettyjen ihmisten kokemuksia. Siirrot alkoivat jo 1930-luvulla, vaikka suurin osa niistä tapahtui 1950-luvulla. Neuvostojärjestelmä kannusti poronhoitoa harjoittavia tšuktšeja myös asettumaan aloilleen. Tšukotkalla poropaimentolaiset kuitenkin elävät edelleen paimentolaisina, vaikka lapset ovatkin sisäoppilaitoksissa.

Ihmiset pakotettiin jättämään kotinsa ja muuttamaan kylistä suurempiin asutuskeskuksiin. Koska saman kylän ihmiset usein ripoteltiin eri paikkoihin, he eivät pystyneet enää ylläpitämään kulttuuriaan ja kieltään. Monet alkuperäiskansojen kielet ovat kuolleet vuosien varrella, ja jäljelle jääneet ovat erittäin uhanalaisia.

Elokuvassa tšuktšinainen Ainana palaa hylättyyn kotikyläänsä pitkän ajan jälkeen. Hiljaisessa kohtauksessa Ainana sytyttää rannalle nuotion, jossa hän uhraa mursunlihaa ja valaan rasvanpalasia niiden muistoksi, jotka elivät kyseisellä paikalla.

Suljettujen kylien historia oli Jääskeläiselle tuttu jo entuudestaan, ja tässä elokuvassa hän halusi syventää aihetta tuomalla esiin erityisesti yksilöiden elämäntarinoita.

 

Mieleeni on jäänyt koskettava kohtaaminen Elizavetan kanssa. Aiemmalla tapaamisellamme hän oli ollut niin virallinen, ja kysyimme voisimmeko tavata hänen kotonaan. Siellä Elizaveta olikin paljon rennompi ja halusi esitellä meille suvun suojelijan, puupatsaan, joka otettiin mukaan suljetusta kylästä.

Monet haastateltavista Jääskeläinen oli tuntenut jo pitkään ja osaan kuvausryhmä tutustui vasta matkalla. Kiinnostavia yhteyksiäkin löytyi matkalla - kuten se, elokuvassa haastateltu Tatjana oli sukua kuuluisalle Teneskin-tšuktšipäällikölle. Myöhemmin selvisi vielä, että Teneskinillä oli ollut toinen vaimo Alaskassa ja että Tatjanalla oli yhä sukulaisia Amerikassa.

Yhteydet Beringinsalmen yli ovat edelleen läheiset. Nuoret siperianjupikit ja Alaskan eskimot ovat perustaneet jopa yhteisiä whatsapp-ryhmiä, joissa he käyttävät jupikin kieltä

Sään armoilla

Kuvausten aikataulu ja olosuhteet olivat haastavat.

Tavoitteenamme oli kuvata seitsemän lokaatiota kuudessa viikossa, ja kaikki paikalliset olivat sitä mieltä, että suunnitelma ei ole realistinen. Siellä kaikki on niin riippuvaista säätiloista. Paikasta toiseen liikutaan silloin, kun sää on otollinen.

Välillä kuvausryhmä olisi halunnut viipyä pidempään yhdessä paikassa, mutta heidän oli pakko lähteä liikkeelle, kun se oli mahdollista. Ja toisinpäin, välillä kuvaukset oli jo saatu päätökseen, mutta myrskyt ja etenkin Beringin salmen kuuluisa sumu, josta kaikki tutkimusmatkailijat Beringinstä Nordenskjöldiin ja Pälsiin ovat kirjoittaneet, estivät matkaan lähdön.

Meillä oli kuitenkin hieman onnea matkassa, ja saimme lopulta tehtyä kaikki kuvaukset, joita olimme suunnitelleet.

Vaikka matkasuunnitelmat ja teemat olivat selkeitä ennen kuvausmatkaa, loksahtivat elokuvan palat paikoilleen vasta leikkausvaiheessa.

Pohdimme paljon, mikä on Pälsin osuus elokuvassa, mikä nykyhetkessä kuvatun materiaalin osuus ja mikä on minun osuuteni. Elokuvan kaari oikeastaan syntyi vasta leikkauspöydässä, leikkaaja Mervi Junkkosen kanssa.

Elokuva esitetään myöhemmin Ylen kanavilla.