The Expendables Extended Director's Cut kotikatsomo

Film-O-Holicin vuosiäänestyksessä 2010 valitsin The Expendablesin vuoden parhaaksi elokuvakokemukseksi. Kuten asiaa tuolloin perustelin, ikihonka Sylvester Stallonen ohjaama The Expendables ei ole esteettisesti tai dramaturgisesti vuoden moniulotteisinta ja haastavinta elokuvataidetta, mutta kun puntarissa ovat vanhan koulukunnan toiminnallisten traditioiden ylistys, poikamaista riemua uhkuva tinkimätön asenne sekä yliampuvien overkill-kohtausten aikaansaama puhdistava katharsis, Syltty vie voiton.

Poliittisesti epäkorrektit ratkaisumallit vaikkapa Somalian merirosvojen suhteen saavat väkisinkin virnuilemaan jatkuvasti, ja adrenaliinia ryöppyävä Expendables-eskapismi nostaa reilun puolentoista tunnin ajan harteilta kaksi raskasta vuosikymmentä.

Tiivistelmä pitää pitkälti edelleen paikkansa, kun pari vuotta on kulunut ja The Expendables 2:n teatterien valloituksen kunniaksi ensimmäisestä The Expendablesista julkaistaan hulppea multikombopaketti, jossa on kolmella dvd-levyllä ja kahdella bluray-levyllä sekä elokuvan pidennetty ohjaajan versio, täyspitkä Inferno: The Making of The Expendables -niminen dokumenttielokuva sekä pari tuntia lisää muita lisureita ja bonuksia.

Pidempi ei ole parempi

The Expendables ei ole vuoden 2010 lukuisista hyvistä elokuvista suinkaan paras elokuvataiteena, mutta se on paras elokuvakokemuksena. Peittelemättä ja häpeilemättä 1980-luvun toimintaelokuvista ammentava pläjäys toimii kotisohvalla yhtä mainiosti kuin aikoinaan valkokankaallakin.

Ikonisten toimintamiesten kuten Stallonen ja Dolph Lundgrenin konstailematon riehuminen yhdessä Jason Stathamin kaltaisten nuoremman polven action-näyttelijöiden kanssa on nivottu hyvin yhteen, ja eri sukupolvet mättävät sulassa sovussa. Tietokone-efektien ja hypi-pompi-vaijeripelleilyiden sijasta tehosteet tehdään perinteiseen malliin ja stuntit pääosin itse, mikä antaa toiminnalle sitä rosoisuutta ja hikistä aitoutta, mikä puuttuu valtaosasta nykypäivän toimintaelokuvista. Kun tietää, että tuossa kohtauksessa meni Stallonelta oikeasti niskanikama ja tuossa jalan jänne, niin armotonta myllerrystä arvostaa entistä enemmän.

Kuitenkaan The Expendablesin pidennetty ohjaajan versio ei ole erityisen perusteltu tai välttämätön, kuten eivät inflaation kokeneet ohjaajan versiot kovin usein muutenkaan. Toimintaelokuvien kultaisena ohjenuorana voidaan pitää 90 minuutin kestoa. Mitä lähempänä elokuva on tätä rajaa sen parempi, ja allekin saa mennä. Lisäminuutit harvoin pystyvät sisällöllään kompensoimaan elokuvan venymistä ja vääjäämätöntä intensiteetin laskua.

Varsinkaan kasaritoiminnassa ei kaivattu liiallista juonenkehittelyä tai pitkitettyä dialogia, eikä toimintakohtauksia kannata liikaa pitkittää, jotta mättö ja mäiske pysyy jäntevänä eikä puuduta. Vähemmän on yleensä enemmän. Stallone itse on tästä paras esimerkki, sillä vaikkapa Rambon viehätysvoiman yksi osasyy on juuri hahmon vaiteliaan karskissa olemuksessa.

The Expendablesiin ympätyt pidennetyt kohtaukset ja lisäminuutit venyttävät elokuvaa tarpeettomasti ja liiankin lähelle pelättyä kahden tunnin rajapyykkiä. Verrattuna teatteriversioon ohjaajan versio laahaa sen verran, että lisäminuutit pudottavat sen yhtä pykälää pienemmälle tähtiasteikolle kuin teatteriversion.

Inferno

Multikombopaketin kiinnostavin uusi lisä The Expendablesin tarinaan on Inferno: The Making of The Expendables -dokumentti. Täyspitkä yli puolentoista tunnin dokumentti syventyy elokuvan syntyvaiheisiin ja Sylvester Stallonen mietteisiin selvästi kattavammin kuin tavanomaiset elokuvien yhteydessä julkaistut making of -pätkät, joissa elokuvan kaarti lähinnä kehuu maireasti toisiaan ja pyörittelee latteuksia.

Inferno on nimensä mukainen, sillä The Expendablesin tekoprosessi oli jo ikävuosia keränneelle Stallonelle melkoinen koettelemus. Ohjaamisen ja käsikirjoittamisen lisäksi piti vielä näytelläkin, ja fyysisissä kohtauksissa Stallone koki kovia. Milloin meni jalasta jänne, milloin niskasta nikamia. Elokuvanteon edetessä Sylttyä kärrätään sairaalaan tuon tuostakin, ja mies kommentoi kameralle vielä magneettikuvauslaitteen uumenistakin. Hoitavat lääkärit vaativat sairauslomaa, mutta se olisi estänyt elokuvan kuvauksien saattamisen loppuun, joten Stallone päätti jatkaa.

Syltty ei kuitenkaan esitä dokumentissa mitään kaikkivoipaa machomiestä, vaan puhuu varsin avoimesti elämänfilosofiastaan ja siitä, kuinka hänkin on vuosien varrella joutunut nöyrtymään ja kuinka hänelle on tarjottu uusia mahdollisuuksia kun hän on ollut alamäessä. Tämän johdosta Stallone antaa mahdollisuuksien mukaan hyvän kiertää itsekin ja ottaa elokuviinsa vanhoja kollegoitaan, joilta puuttuu viimeaikainen menestys ja joille eri roolit voivat merkitä uutta nousua.

Stallone kertoo mielenkiintoisesti monien menestyksiensä syntyneen alun perin epäonnistumisista, jotka ovat pakottaneet hänet kokeilemaan jotain uutta. Kun näyttely ei ottanut tulta alleen, Stallone kirjoitti käsikirjoituksen Rockyyn. Kun kukaan ei halunnut ohjata Rocky kakkosta, Stallone otti itse ohjaajan vastuun ja niin edelleen. Sly toteaa lisäksi nöyrästi, että ehkä 10 prosenttia hänen elokuvistaan on hittejä, loput eivät, mutta se kymmenen prosenttia riittää.

Inferno-dokkari on tekstitetty suomeksi kuten kuuluukin. Multikombon muut, lyhyemmät dokkarit ja muut lisurit ovat valitettavasti tekstittämättömiä, mikä estää niistä nauttimisen täysipainoisesti. Osa bonuksista on julkaistu jo The Expendablesin aiemmalla Suomi-julkaisulla, pari pidempää pätkää kuten Ultimate Recon sekä kooste Comic Con 2010 -haastattelupaneelista ovat uusia.

Kokonaisuutena The Expendables -multikombopaketti on aiheensa arvoinen, ja vaikka pidennetty ohjaajan versio ei teatteriversion kanssa aivan samalle viivalle riitäkään, niin Inferno-dokumentti syventää kiinnostavasti sekä elokuvan syntyvaiheita että Stallonen persoonaa.