Submarino kotikatsomo

Tanskalaiselokuvalla on viimeisen vuoden aikana mennyt hyvin. Susanne Bierin Kosto voitti parhaan vieraskielisen elokuvan Oscarin ja Thomas Vinterbergin Submarino palkittiin Pohjoismaiden neuvoston elokuvapalkinnolla.

Dogma-opeistaan tunnetuksi tulleet tanskalaisohjaajat ovat kokeilleet siipiään myös kansainvälisillä kentillä. Tuloksena on ollut lähinnä keskinkertaisia elokuvia ja taiteellisia kompromisseja. Onkin ilahduttavaa nähdä, että niin Bier kuin Vinterberg ovat kotimaan kamaralle palattuaan kyenneet nousemaan elokuvanteossa sille tasolle, jota heidän uransa alkuvaiheen teokset ovat oikeastaan edellyttäneetkin. Kumpikin on kyennyt jalostamaan elokuvansa dogma-rajoitteista vapautuneeseen, sujuvaan mutta samalla hyvin monitahoiseen elokuvakerrontaan.

Bierin Kostolla ja Vinterbergin Submarinolla on myös temaattinen yhteys. Kumpikin käsittelee tanskalaista pahoinvointia, tosin täysin vastakkaisista lähtökohdista. Bierin hahmot ovat parempiosaisia, menestyneitä tanskalaisia, kun taas Vinterbergin päähenkilöt ovat elämässään epäonnistuneita sosiaalituilla eläjiä. Molemmissa yhteiskuntaluokissa voidaan pahoin, tosin eri syistä ja eri tavoin. Tanskan kaltaisessa sisältörikkaassa elokuvakulttuurissa molemmat tarinat saavat tilaa, ja molemmat tarinat ovat myös koskettavia vaikka katsojalla ei suoraa samaistumispintaa päähenkilöihin olisikaan. Tässä piilee kummankin ohjaajan hienous: he kykenevät nostamaan yksilöiden kautta esiin laajempia aihekokonaisuuksia, jotka puhuttelevat yli kansallisuus- ja luokkarajojen.

Submarino kertoo veljeksistä, jotka joutuvat jo pieninä lapsina huolehtimaan itsestään ja toisistaan piittaamattoman alkoholistiäitinsä ikeessä. Lapsuudessa koettu trauma varjostaa veljeksiä vielä aikuisuudessakin. Veljistä vanhempi on muurien lisäksi vankina menneessä, mutta pyrkii silti rakentamaan elämäänsä eteenpäin, edes jotenkin. Huumeisiin sortunut nuorempi veli yrittää kaikkensa ollakseen yhteiskuntakelpoinen ja rakastava isä pienelle pojalleen, mutta muiden silmien välttäessä käsivarteen työnnetty neula tekee hyvät aikomukset raastavan tyhjiksi.

Vinterberg kertoo veljesten tarinoita erillään, risteyskohtana toimii heidän äitinsä hautajaiset. Lineaarisuutta välttävä kerronta edellyttää keskittymistä mutta ei ole missään vaiheessa hahmoton. Päinvastoin, elokuvaa katsoessa on koko ajan kiusallisen tietoinen kokonaisuudesta, siitä ankean kurimuksen kohtalosta, johon lapsuuden menettäminen johtaa. Vinterberg kertoo kaiken painostavalla realismilla ja yksityiskohdilla. Varsinkin nuoremman veljen ja tämän pojan välisen suhteen kuvauksessa on kohtauksia, joiden edessä tuntee olevansa avuton, jopa ahdistunut, niin pitkälle Vinterberg melankoliassa menee.

Henkilökuvauksen nyanssit ovat selvää perua dogma-ajoilta. Vinterberg on Submarinon hahmoissa saavuttanut saman tarkkuuden kuin mestarillisessa Juhlat-elokuvassaan (1998). Hahmojen kautta kasvavassa tarinassa on syvyyttä paljastaa hyvinvointiyhteiskunnan kätkemiä inhimillisiä raadollisuuksia. Submarinon vahvuus on sosiaalisessa realismissa ja tässä mielessä sitä voi perustellusti verrata esimerkiksi Alejandro González Iñárritun Biutifuliin: vauraalla ja hyvinvoivalla Euroopalla on kääntöpuolensa, joka on usein silmiemme alla, mutta jota emme halua nähdä.

Oscarin voittaneeseen Kostoon verrattuna Submarinon ansiokkuus on siinä, että Vinterberg ei Bierin tavoin sorru teoksensa lopussa liian valmiiksi annettuihin ratkaisuihin. Eikä Vinterberg unohda ankean realisminsa keskellä myöskään emootion merkitystä, ja hyvä niin, sillä näin synkeän tunnelin päässä pitääkin näkyä edes pilkahdus valoa. Se ei ole sortumista kompromisseihin vaan toivon näkemistä. Ja ilman toivoa ei ole tulevaisuutta.