Lost Highway kotikatsomo

David Lynch on tunnettu ja arvostettu elokuvantekijä, jonka jo monta vuotta kestänyt hiljaiselo elokuvarintamalla päättyi pari vuotta sitten. Lynchan katosi elokuvia tekemästä - jonnekin - häspimäisen Twin Peaks - Fire Walk with Me -produktionsa jälkeen. Mutta nyt hän on palannut ja joku voisi sanoa, että kummallisempana kuin koskaan, sillä miehen viimeisin elokuva Lost Highway osoittautui sellaiseksi sukellukseksi tajunnan virran tuolle puolen, että voi kintaalla viitata niille, jotka väittävät "objektiivisesti" ymmärtävänsä tai kykenevänsä tulkitsemaan tätä elokuvaa.

Lynch johdattaa elokuvassaan katsojan painostavan unenomaisella otteellaan täysin subjektiiviseen kokemusmaailmaan yön painajaisten keskelle, mikä tarkoittanee sitä, ettei tätä elokuvaa tulisikaan ymmärtää, vaan tulkita oman itsensä kautta, sinä lohduttomana sisäisenä harhailuna, mitä elämä on...

The Perfect Drug

Elokuvassa Lost Highway ei ole ymmärrettävää juonta, joten elokuvasta tarinana kertominen olisi yhtä tyhjän puhuvan todellisuuden kanssa. Lynch viskoo katsojan silmille pimeän mitättömät juonen langat yhtä lailla kuin debyytissään Eraserhead (Eraserhead, 1978).

Juonen olemattomuus ja päämäärättömyys sulkevat katsojan totaalisesti elokuvan sisään, vailla mahdollisuutta poispääsyyn. Tosin tämä seikka kylläkin tekee Lost Highwaysta vaikeasti ja raskaasti katsottavan, sillä emme ole tottuneet tulkitsemaan elokuvaa tyystin ihmismielen selittämättömien koukeroiden kautta. Sukellus täydellisen huumeen maailmaan, mielen painajaisten paottomaan helvettiin, josta kaiken pahan uhallakin tulee hyvä olo, on meille niin vieras kokemus.

Eye

Lynchin maailmassa elokuvan päähenkilöt eivät ole yhteiskuntansa tulkkeja saati peilejä, vaan ihmisen toisintoja, toisintoja elämän omituisuudesta hämärän valtatiellä, jolta ei ole paluuta, vai onko?

Ihmisten elämät heittävät kärrynpyörää: juoksevat eteenpäin, pysähtyvät, palaavat takaisin, mutta eivät olekaan enää samoja. Jazz-muusikko onkin autonkorjaaja, pikku vaimo onkin maksettu seuralainen ja jollakulla on kuitenkin vielä elämän ohjainnyörit kädessään, vai onko?

Onko se pieni unien mysteerinen mies, joka on kahtaalla samaan aikaan? Tukahdutettujen seksuaalisuuksien maailma on painajaisten maailma ainakin Lynchin mukaan ja onko hän kovinkaan kaukana totuudesta... mutta mitä totuus on?

Mutta mikä olisi yksiselitteisesti sanottavissa, ilman tulkintaa? Elokuvan Lost Highway pääosassa Bill Pullman loisti sellaisella vakuuttavuudella, jota hänestä ei olisi aiemmin edes voinut löytää. Ja niin Patricia Arquetten täyteläiset rinnat täyttivät valkokankaan sellaisella intohimolla, että se kykeni purkautumaan ulos vain aggressiivisen infernaalisella musiikilla, joka ajoi kokijansa alas demonisten visioiden loputtomaan virtaan.

© 1996 Lost Highway Productions

Lost Highway on elokuvien saralla uskomaton esimerkki musiikin voimasta elävässä kuvassa: miten mysteereiden painajaiset yhdistyvät silmissä ja korvissa. Angelo Badalamentin loistelias score lisänään niin Nine Inch Nails, The Smashing Pumpkins, Marilyn Manson, Ramstein kuin David Bowiekin tekevät Lost Highwayn soundtrackista melkeinpä itse elokuvaa suurenmoisemman kokonaisuuden. Kokonaisuuden, jonka voi vain... vain kokea.

Lost Highway on elokuvana eräänlainen subjektiivisuuden huipentuma, josta kollektiivisen ajattelun siemenen löytäminen on likipitäen mahdotonta. Lost Highway on demonisen pimeä sukellus mielen hämäryyden valtatielle.