Little Miss Sunshine kotikatsomo

Dysfunktionaalinen perhe, road-movie, yhteiskunnalliset eriskummallisuudet ja epäkohdat, hieman tuntemattomammat mutta kuitenkin vakiintuneet näyttelijänimet, inhimillisen lempeästi ihmisten heikkouksia tarkasteleva näkökulma... kyynisempi tarkastelija sanoisi, että Little Miss Sunshine on läpeensä laskelmoitu prototyyppi sellaisesta indie-elokuvasta, jolle palkintoraatien valinnat ja suitsutus Sundance-festivaaleilla eivät tule varsinaisena yllätyksenä.

Mutta kyynisyys on tie tuhoon myös elokuva-arvosteluissa, varsinkin jos tarpeeksi paatunut katsoja ei enää löydä inhimillistä tekijää, ei arvosta yritystä eikä piittaa sieluttoman liukuhihnatyön ja sydämellä tehdyn käsityön eroista muuta kuin silloin, kun se sopii omaan agendaan. Vaikka Jonathan Daytonin ja Valerie Farisin ohjaustyön perusta lepääkin hieman ennalta arvattavalla ja vakaalla pohjalla, elokuvassa on eläväinen, lämmin syke ja sen kerronta on sopivan raikasta ja omintakeista.

Kun hieman pullukka, silmälasipäinen Olive-tyttö (Abigail Breslin) saa takaoven kautta mahdollisuuden osallistua lapsimissikisojen finaaliin, koko perhe pakkautuu vanhaan keltaiseen volkkaribussiin ja aloittaa yhteisen matkan, jonka aikana toisten toivo syttyy, toisten sammuu, toisten matka päättyy ja toiset löytävät itsensä. Niin pahvisen kornilta ja auttamattoman kliseiseltä kuin se kuulostaakin, Little Miss Sunshinessa elämä on tosiaan matka.

Hooverin perheen jäsenistä ainoastaan terhakka Olive sekä äiti ovat niin sanotusti normaaleja. Isä Richard (Greg Kinnear) on köyhän miehen jarisarasvuo, joka alussa saarnaa tympeää ideologiaansa voittajista ja luusereista liki oksettavan paljon. Vaikka Richardin hahmo muuttuukin moniulotteisemmaksi elokuvan myötä, mitään äkillistä ideologista takinkääntämistä Richard ei tee, vaikka teflonpinta vähän säröileekin ja ihminen paljastuu sisäisen sankarin ulkokuoren alta.

Nietszschea ihaileva teinipoika Dwayne (Paul Dano) esiintyy nihilistinä, eikä ole puhunut mitään kuukausiin, kunhan jättää tarvittaessa käsin kirjoitettuja lappuja. Oliven eno, homoseksuaali humanistitutkija Frank (Steve Carell) puolestaan vapautui juuri sairaalasta, uran, rakkauden ja maineen menetyksestä johtuneen itsemurhayrityksen jälkeen. Perheen isoisä (mainio Alan Arkin) puolestaan on päättänyt vanhoilla päivillään aloittaa pornon ja heroiinin käytön, sillä mitäpä sitä vanhana enää jarruttelemaan.

Perheenjäsenien luonteenpiirteet sekä perheen sisäinen dynamiikka ovat niin erikoisia, että Little Miss Sunshinesta olisi helposti tullut yltiöpursuavan epärealistinen komedia yhden ominaisuuden hahmoineen. Sen sijaan elokuva pysyttelee lopulta maanläheisellä tasolla, jossa komedian siemenet on piilotettu tragedian ja draaman taakse. Suurin irrottelu koetaan vasta lopussa, kun perhe vihdoin saapuu lapsimissikisaan, joka huipentuu unohtumattomasti.

Lapsimissikisan kuvauksessa Dayton ja Faris osuvat naulan kantaan, ja valottavat tätä yhtä yhdysvaltalaisen kulttuurin sairaimmista julkisuuden ilmiöistä mainiosti. Mitä muuta lapsimissikisat ovat kuin lapsiaan omien kunnianhimojensa jatkeina käyttävien suorituspakko-vanhempien areena, jonka ympärille on kerääntynyt laumoittain pedofiilejä ihailemaan katujen ammattilaisiksi meikattuja ja puettuja pikkutyttöjä?