Kotkan poikii siivekkäitä
Keisarikunta on hyväntuulinen ja sympaattinen tunnelmapala 1950-luvun Kotkasta, jossa gambina virtasi, jatsi soi ja jonne ulkomaalaiset merimiehet toivat kansainvälisen atmosfäärin. Elokuva välittää tunnelmia Junnu Vainion kotiseudulta ja lapsuudenmaisemista. Se esittää sitä ympäristöä ja henkistä kotia, johon kiinnittyivät tämän verbaalivirtuoosin inspiraation juuret. Elokuva ei kerro suoranaisesti Junnusta, vaan esittää sitä kasvualustaa, jossa hän eli ja josta ponkaisi menestykseen. Myös samoilta kulmilta on ohjaaja Pekka Mandart lähtöisin.
Keisarikunta kertoo kahdesta kaveruksesta (Nousiainen ja Leppilampi), jotka päättävät perustaa bändin. Kun ei kunnon soittopaikkaa löydy, he ostavat soittoravintolan, jossa pääsevät toteuttamaan itseään. Elokuva keskittyy kuvaamaan ravintolan tapahtumia, jazz-bändin siivittämää leppoisaa tunnelmaa sekä ravintolan liepeillä pyöriviä tyyppejä. Elokuvan henkilögalleria on laaja ja värikäs. Joukosta löytyy bändin jäsenten lisäksi muun muassa nyrkkeilevää portsaria, laivatyttöä ja ghanalaista konemestaria. Suurimmalta osalta henkilöistä löytyy vastine tosielämästä.
Näyttelijätyö elokuvassa on kauttaaltaan vahvaa ja tasaista. Mikko Leppilammen karismaa ei voi vähätellä. Hän oli jo ennen tätä elokuvaa Suomen ehkä suurin miestähti, näyteltyään vain yhdessä elokuvassa! Hänen karismansa kantaa hyvin elokuvan alusta loppuun. Rooli sopii Leppilammelle loistavasti. Muutkin näyttelijät ovat tehtäviensä tasalla, mutta henkilöhahmojen paljous jättää monet hyvät suoritukset liian vähälle huomiolle. Esimerkiksi Sanna-Kaisa Palo jää pahasti paitsioon, vaikka tekee hienon pikkuroolin. Henkilöhahmoihin olisi kaivannut vielä lisää särmää, jotta ne olisivat syöpyneet pysyvästi mieliin. Keisarikunnan musiikkikohtaukset on tehty nautittavasti Marzi Nymanin johdolla. Kotimaiseen elokuvahistoriaan tullee jäämään ainakin Emma Salokosken upeasti tulkitsema I’m a dreamer.
Keisarikunta muistuttaa paljon 1950-luvulla tehtyjä kotimaisia musiikkielokuvia (esim. Witikan Suuri sävelparaati), joissa oli iloinen ja vauhdikas meininki, ohut juonentynkä, pieni rakkaustarina, eikä mitään sanomaa. Sellaisista elokuvista kansa piti, eikä kansan maku ole edelleenkään kovin paljon muuttunut: Keisarikunta voitti vuoden 2004 Jussi-gaalassa yleisöpalkinnon. Elokuva toimii loistavasti viihteenä, mutta arvokkaimmillaan se silti on kulttuurihistoriallisena representaationa 50-luvun Kotkasta. Eri asia sitten on, miten totuudenmukaisen kuvan se antaa. Näkökulma on selvästi 2000-luvun, ja se pitää sisällään hyvin siveän näkemyksen sen ajan kapakka- satama- ja muusikkoelämästä.
Lisämateriaaleja dvd:ssä on runsaasti, mutta tasoltaan ne ovat kovin heikkoja. Näyttelijät kehuvat haastattelussa perinteiseen tapaan toisiaan ja elokuvaa. Karmeimpana tapauksena on tuottaja Pamela Mandardin tyrkky esittelyvideo, jonka hän on itse suunnitellut. Kiinnostavinta antia on "dokumentti" Junnu Vainion vanhoista kavereista.
Toimituskunnan keskiarvo: 2 / 3 henkilöä
Seuraava:
Hellä suudelma
Arvostelu elokuvasta Ae Fond Kiss / Hellä suudelma.
Edellinen: My Friend Henry
Arvostelu elokuvasta Ystäväni Henry / My Friend Henry.