Get Carter kotikatsomo

Get Carter on elokuva, jossa on erinomainen idea, mutta kehno toteutus. Sen tarkoitus oli olla maailman kyynisyyttä ja raadollisuutta kuvaava kertomus erään kovia kokeneen velanperijän (Sylvester Stallone) silmin, mutta musictelevisiomainen kerrontatapa ja sivuroolihahmojen kehittymättömyys pilaavat lopputuloksen.

Tässä railakkaasti epäonnistuneen Stephen Kayn ohjaama Get Carter on uusintaversio vuoden 1971 samannimisestä brittituotannosta, jossa Michael Cainen raju päärooli Jack Carterina on eräs hänen parhaitaan. Caine on myös tässä uusintaversiossa mukana, ja valitettavasti vain em. syystä. Hänen henkilöhahmonsa Carterin näennäisenä tukijana, kun tämä jahtaa miehiä, jotka tappoivat hänen veljensä, on elokuvan mitäänsanomattomin.

Huonoista viimeaikaisista elokuvavalinnoistaan huolimatta Stallone on karismallaan ja ryppyjen tuomalla syvyydellä pystynyt sinnittelemään elokuvien näyttelijätekstien ykkösenä. Get Carterin paras anti onkin hänen ja kuolleen veljen tyttären (Rachael Leigh Cook) välinen ystävyys, jonka välittämiseen Stallonen kolhiintunut hahmo soveltuu mainiosti. Mutta mutta: tehokas ajatus piti pilata surkealla leikkauksella (Jerry Greenberg) ja finninaamaisella ohjauksella. Kun esimerkiksi Carter ja tyttö syövät päivällistä, jokaisen yhden lauseen kysymyksen ja vastauksen välillä tämä tuotannollinen tehokaksikko on katsonut asiakseen häivyttää kuvan ja tuoda se taas takaisin, puhumattakaan alati läsnä elokuvassa olevista älyttömistä värivaihteluista ja takautumista. Kas kun eivät laittaneet poikabändiä vielä taustalle hyppimään.

Tyhmää maksaa ylipitkästä musiikkivideosta, mutta Stallonen väkivaltaisen, mutta myös iskuja ottavan inhimillisen roolityön ansiosta tässä tapauksessa voisi hyvinkin tehdä poikkeuksen.