Bigger Stronger Faster kotikatsomo

Bigger Stronger Faster on naseva esimerkki dokumentista, jossa ruohonjuuritason kokemus kyetään yhdistämään laajempaan yhteiskunnallisen tarkastelun ulottuvuuteen ilman, että skenaario alkaisi ratketa liitoskohdistaan. Kun aiheena on niinkin poleeminen tapaus kuin anaboliset steroidit, joista käyty järkevä keskustelu on korkeintaan kananlennon mittainen, suoritus on onnistunut, sillä keskiössä pysyy tuikitavallisen sympaattinen amerikkalaisperhe, johon muu yhteiskunta skaalautuu. Hyvässä ja huonossa.

Chris Bell on valinnut nykyään suositun ja turvallisen oma kroppa -peliin metodin ja vetänyt siihen mukaan sekä vanhempansa että kaksi veljeään, joista kummatkin roinaavat. Linjanveto on lopulta pirullisen oiva, sillä yhdessä avainkohtauksessa vanhemmat hurraavat steroideilla itseään buustavan nuorimman poikansa penkkipunnerrusennätystä kuin lottovoittoa, vaikka tuomitsevat moiset aineet täysin. Kohtauksessa tiivistyvät amerikkalaisen yhteiskunnan valheellisuus ja tekopyhyys. Vain voittamisella on merkitystä eikä keinoilla ole väliä, kunhan siitä ei jää kiinni.

Perheyhteyteen palaaminen tapahtuu koko elokuvan ajan, mikä korostaa sitä faktaa, että niin sanottujen kiellettyjen aineiden käytön määrä huippu-urheilussa on marginaalinen verrattuna siihen, millaisella innolla mattimeikäläiset ja tiinatavikset vahvempaa tavaraa itseensä Jenkkilässä pumppaavat.

Sinänsä Bigger Stronger Faster ei tarjoa mitään uutta. Näkökulmat anabolisiin steroideihin ja dopingiin ovat yhtä mustavalkoisia kuin aina ennenkin. Eikä totuuden muuntelu mainonnassa ja mediatodellisuudessa mikään uutinen ole. Itse asiassa Chris Bell taipuu kohauttamaan olkaansa. Jos joku käyttää, niin käyttäkööt. Yksiselitteisiä tutkimuksia steroidien haitoista ei ole, vaikka äärimmäisen hupaisa vanha opetusmainos toisin väittää. Pääosassa Ben Affleck.

Hupaisaa taas ei ollut geenimanipuloitu härkä kuin Elisan mainoksesta. Mutta ehdottomasti pelottavin kohtaus oli Bellin vierailu anabolisia steroideja sun muuta dopingia vastaan kampanjoivan nökönenäisen ja höröhampaisen senaattorin kuvatuksen luokse. Jos joskus olet kuullut jonkun poliitikon toismaailmallisuudesta tai vieraantumisesta todellisuudesta ja jopa itsestään, niin arkkiesimerkki löytyy tästä elokuvasta. Jaksaa myös Carl Lewis edelleen vannoa viattomuuttaan, vaikka suorat todisteet toisin näyttävät. Kun kerran yskää pukkasi.

Tästä päästäänkin itse pääasioihin eli tekopyhyyteen ja valehtelun kaikkivoipaisuuteen, jolle perustuu Yhdysvalloissa järkyttävän paljon – niin kuin muuallakin. Ja kun tarpeeksi valehtelee, siihen alkaa uskoa itsekin. Totuuden kertominenhan tuntuu olevan vihoviimeinen keino. Tällainen asenne löydetään aina edestä, sillä eivät sukupolvet parane tai kehity kusettamalla. Kun tarpeeksi monta kertaa ”joulupukki tapetaan”, sitä alkaa tervepäisinkin yksilö ajatella, että se on ihmisen tapa, ja kusetuksen kierre sen kuin vain jatkuu ja kiihtyy.

Onnistui jopa kouraisemaan se, miten Bellin douppaava ja hilpeästi nuoren Ernest Borgninen näköinen veli vannoo ja vakuuttaa valmentamansa jalkapallojoukkueen pojille, että ei ole mitään koskaan ottanut, ja pojat tietenkin kirkkain silmin julistavat valmentajansa puhdasta voimaa ja moraalia. Ja kuten USA:n edellinen presidentti toteaa, että lapset tarvitsevat urheilijoista hyviä esikuvia oltuaan aiemmin douppaavan baseball-joukkueen omistaja.

Kaurapuurolla käyvän ihmisen rajat ovat tulleet vastaan jo ajat sitten. Vai luuleeko joku, että esimerkiksi pitkien välimatkojen Pohjois-Amerikan mantereella urheilijat ehtivät ja pystyvät palautumaan pelkän proteiinipalautusjuoman voimalla – lentokoneissa? Rumba on lajissa kuin lajissa epäinhimillistä, kun vielä jossain raossa on harjoiteltavakin. Tämä kannattaa myös muistaa, kun tekee mieli mussuttaa huippu-urheilijoiden palkoista ja palkkioista.

Mutta kusetusyhteiskunnassahan millään ei ole mitään väliä niin kauan kuin voitat etkä jää kiinni. Säännölliset syntipukit kuuluvat kiinteästi kusetusyhteiskunnan strategiaan. Toisaalta Bell näyttää myös sen, että syytä puhumattakaan syyllisiä on vaikea osoittaa, sillä kusetus on niin juurtunut yhteiskunnan kaikkiin kerroksiin. Urheilua seuraava yleisö haluaa koko ajan nähdä enemmän, parempaa ja kovempaa. Ja onhan sen saatava sitä, mitä haluaa. Keinolla millä hyvänsä.

Bell tekee muutaman sivupolun näyttääkseen, miten kiistellyt aineet ovat ahkerassa ja hyväksytymmässä käytössä pornoteollisuudessa, esiintymistaiteessa, armeijassa ja ikääntymisen vastaisessa bisneksessä. Ei niin yllätys, että pornon ja armeijan edustajilta tulevat myös rehellisimmät vastaukset, koska he edustavat ”toimialoja”, joissa reilu peli ja moraali ovat lähestulkoon tuntemattomia käsitteitä.