Veteen piirretty viiva valkokangas

…kuin ei ole yhdellä sotaelokuvallakaan. Kun on nähnyt tarpeeksi monta hyvää sotaelokuvaa, niin niiden arvottamisesta tulee sula mahdottomuus. Yhtä sotaelokuvaa ei voi nostaa toisen yläpuolelle, sillä hyvä sotaelokuva on aina oma näkökulmansa tapahtumiin ja jokainen arvottaja arvottaa nuo näkökulmat eri tavalla. Sota on ihmiskunnan syvimmän pahuuden totaalisin ilmentymä - tila, jossa ihmisyyden olemus saa aivan uudenlaiset kasvot tai jopa lakkaa kokonaan olemasta. Moinen mystiikka lienee se houkutus, joka saa elokuvantekijät ottamaan tuota syvintä pahaa kädestä yhä uudestaan ja uudestaan.

Kun olin katsonut Francis Coppolan elokuvan Ilmestyskirja Nyt (Apocalypse Now, 1979) kolmannen kerran, koin vasta silloin löytäneeni elokuvasta sen jonkin. Tarina jokaisessa asuvasta pahuudesta, retki pimeyden sydämeen jätti jälkensä. Mutta - se ei tapahtunut heti, katsominen ja oivaltaminen eivät aina käy käsikkäin. Ihmisen vastaanottokapasiteetti on rajallinen, sillä halu tyydyttää aistien tuntemukset hyydyttävät usein analyyttisen tarkastelun, ja sehän on elokuvan tarkoitus. Muutenhan hyvääkään elokuvaa ei katsoisi kuin kerran, jos kaikki olisi kerralla selvää. Katsomiskokemukset ovat erilaisia ja niin myös mielipiteet. Oma mielipiteeni Terrence Malickin elokuvasta Veteen piirretty viiva tulee mitä todennäköisimmin muuttumaan, mitä useampaan kertaan kyseistä elokuvaa tulen vielä katsomaan.

Pahalla on ihmisen kasvot

Veteen piirretty viiva kertoo toisen maailmansodan taistelusta, jossa Yhdysvallat ja Japani kamppailivat Guadalcanalin saaren herruudesta. Taistelu on koko elokuvan kehys, vaikka elokuva on kaikkea muuta kuin pelkkä tarina taistelusta. Malick, joka palasi kahdenkymmenen vuoden tauon jälkeen ohjaajan pallille, vie katsojat keskelle kaoottista järjettömyyttä, missä neitseellinen luonto katsoo viattomin silmin vain ihmisessä syntynyttä pahuutta. Malick ei heiluta lippuja, vaan valaa pahan olemuksen jokaiseen. Sotilaat eivät ole uhreja, vain pelkkiä pahan välikappaleita saavuttaa päämääriään. Ja jokaisesta tulee paha, kun hetki on oikea. Ajatus sodasta sivistyksen huipentumana saa Malickin kuvissa vahvan kaiun. Sodalle ei koskaan ole luonnollista selitystä, vaan se on ihmisen rationaalisuuden ja sivistyksen merkkituote, joka viimeisenä naulana arkussa erottaa meidät muusta luonnosta. Sanotaan, että sodassa taistellaan aina vapaudesta ja aatteista. Veteen piirretyssä viivassa sota nimenomaisesti kahlitsee tuon ihmeellisen vapauden, jota sivistyneellä ihmisellä ei ole pitkään aikaan enää edes ollut.

Spielberg shokeerasi sodan realistisuudellaan Pelastakaa sotamies Ryanissa (Saving Private Ryan, 1998). Veri, hiki ja korvia huumaava jyly saivat monen katsojan silmät avautumaan, mutta tähtilipun kunniakasta liehuntaa ei Spielberg pystynyt millään peittämään, ja miksi olisi edes pitänyt. Pelastakaa sotamies Ryan oli amerikkalaisten sotaelokuva, jollaista Veteen piirretystä viivasta ei saa parhaalla tahdollakaan. Eikä purkkakansa Malickin elokuvaan liiemmälti ole edes ihastunut. Enkä sitä ihmettele, sillä Veteen piirretty viiva on pitkä, raskas ja vaikea elokuva, joka pysähtyy välillä täysin sännätäkseen seuraavaksi korvia särkevään ja silmiä kuvottavaan taisteluun. Malickin sotilaat eivät edusta mitään läpileikkausta amerikkalaisesta yhteiskunnasta, joka kollektiivisesti uskoo sokeana yhteisen hyvän toteutumiseen. Jokaisella on omat demoninsa, syynsä, tarkoitusperänsä ja kunnianhimonsa. Heidät tuotiin jostain yhteen, jotta he suorittaisivat jonkin annetun tehtävän ja kenellekään ei anneta toista suurempaa arvoa. Malickin varsin omalaatuisesta ja vähäselitteisestä roolirakentelusta huolimatta hän onnistuu löytämään sotilaistaan huomattavasti syvempiä kertomuksia kuin Spielberg. Sota saa Malickin kuvissa ihmisen kasvot, jotka ovat pahat.

Molemmat, Veteen piirretty viiva ja Ilmestyskirja Nyt, luotaavat pahaa ihmisestä. Kumpikin on perinteetön, ihmisyyttä kyselevä sotaelokuva, joka ei tee tappamisesta spektaakkelia, mutta - samanlaisia ne eivät ole. Kun Coppola henkilöi tarinansa vahvasti, niin Malick levittää tarinan kortit levälleen pöydälle, josta jokainen voi poimia mieleisensä. Veteen piirretty viiva on kovasti haluttu nostaa jalustalle. Se palkittiin Berliinissä Kultaisella Karhulla parhaana elokuvana ja on lunastanut seitsemän Oscar-ehdokkuutta. Korkealle arvostettuja ovat olleet myös Malickin kaksi aikaisempaakin elokuvaa Julma maa (Badlands, 1973) ja Onnellisten aika (Days of Heaven, 1978), ja kyllä Veteen piirretty viiva lunastaa paikkansa miehen edellisten elokuvien rinnalla. Ohjaajan viimeisen teoksen kantavuutta kokonaisuudessaan hapertaa kuitenkin kerronnan temmon oikuttelu, joka ehkä turhaan pitkitti elokuvaa, ja samalla koko tarina menetti vaikuttavuutta. Mutta onko kerronnan oikuttelulla enää mitään arvoa kolmannen katselukerran jälkeen, kun huomaa oivaltavansa taas jotain uutta?