The Bikeriders valkokangas

Moottoripyöräelokuvat, tai hienommin sanottuna Biker-elokuvat, ovat oma marginaalinsa elokuvan saralla. Kategoriaan mahtuu kaikenlaista, mutta ytimessä ollaan silloin, kun moottoripyörien lisäksi kyse on myös elämäntavasta.

Hurjapäistä (The Wild One, 1953) lähtien motoristeihin on valkokankailla liitetty kapinallisuutta. Kyse on ollut ennen kaikkea kapinallisuudesta tavanomaisuuden normeja kohtaan. Ihmisen halusta ja tarpeesta olla vapaa. Kierroksia tuli lisää Roger Cormanin Helvetin jengistä (The Wild Angels, 1966) ja horisonttiin kaasutettiin Dennis Hopperin Easy Riderilla (1969), joka oli monella tapaa paljon muutakin kuin motoristielokuva. Hopperin menestyselokuvan vanavedessä tehtiin monenlaisia moottoripyöräelokuvia, mutta vuosien saatossa kaksipyöräisten maailma on valkokankailla hiipunut. Tässä mielessä tuore The Bikeriders (2023) nostattaa mielenkiintoa.

Valokuvaaja Danny Lyonin kirjasta The Bikeriders (1967) ammennettu elokuva kertoo laajemmassa merkityksessä moottoripyöräkerhojen murroskaudesta. Alkujaan kerhoissa oli kyse saman intohimon eli moottoripyöräilyn jakavien miesten kaveriyhteisöistä. Kun työ ja perhe eivät riittäneet, sisältöä ja ymmärrystä elämäänsä sai samanhenkisistä ihmisistä, mikä lienee yksi perussyy kaikenlaisten harrastusyhteisöjen synnylle. Osaltaan tällaiset yhteisöt tarjoavat paikan myös niille, jotka kokevat itsensä muutoin ulkopuolisiksi.

Moottoripyöräkerhojen kasvaessa niiden jäsenistöön alkoi kuulua yhä enemmän myös rikolliseen toimintaan liittyviä henkilöitä. 1970-luvulta lähtien moottoripyöräkerhot on liitetty yhä tiiviimmin rikolliseen toimintaan, jopa järjestäytyneeseen rikollisuuteen.

Ohjaaja Jeff Nichols on elokuvissaan käsitellyt tai ainakin sivunnut amerikkalaista elämäntapaa ja yhteiskuntaa keskimääräistä kiinnostavimmista näkökulmista (Take Shelter, Mud, Midnight Special, Loving), eikä The Bikeriders tuo jatkumoon poikkeusta. Moottoripyöräkerhon kautta elokuva tavoittaa muutoksen, joka paikallistuu monin tavoin 1960-luvun ja 1970-luvun taitteeseen. Toisen maailmansodan jälkeen syntyneen sukupolven aikuistuminen muutti yhteiskuntaa ja elämäntapaa monilla tavoilla, ja vaikka monet muutokset voi nykyisellään nähdä lopulta myönteisinä, kaikki muutokset eivät sellaisia ole olleet.

Aihepiirin lisäksi Nichols on ammentanut elokuvansa tarinankerronnan Lyonin kirjasta, tai oikeastaan kirjan tekemisestä. Aikanaan Lyon kuvasi Outlaws MC:n jäseniä, mutta elokuvassa moottoripyöräkerho on muutettu kuvitteelliseksi Vandals-kerhoksi. Lyon (Mike Faist) valokuvaa Vandalsin jäseniä ja nauhoittaa heidän juttujaan, ja elokuva rakentuu näistä kertomuksista. Pääkertojaksi muodostuu yhden motoristin aviopuoliso Kathy (Jodie Comer), joka auliin avoimesti kertoilee kaikkea kerhon toiminnasta ja sen jäsenistä. Kathy on kunnollinen tyttö, joka on vain retkahtanut komeaan ja villiin motoristiin Bennyyn (Austin Butler). Kerhon osalta keskiöön nousee sen perustaja Johnny (Tom Hardy).

Kerronnan ratkaisu ei ole ehkä kaikkein onnistunein. Toimittajia on ennenkin asetettu elokuvan tarinan käynnistysvivun vääntäjiksi. Esimerkiksi Cameron Crowen elokuvassa Melkein julkkis (2000) nuori toimittaja seuraa todellisuudesta ammennettua fiktiivistä rockbändiä sen kiertueella. The Bikeridersissa asetelma on melko samanlainen, tosin kuvaaja-Lyonilla ei tarinassa ole aktiivisen toimijan roolia, vaan kyse on sivustaseuraajasta, tallentajasta.

Ratkaisun ongelma on kerronnan rikkonaisuus. Yhdenmukaisen ja sujuvan juonellisen kokonaisuuden sijaan kyse on palasista, jotka Lyonin haastattelukohtauksilla harsitaan yhteen. Tapa on tylsän tyypillinen useimmissa elokuvissa, joissa on joku päähenkilöiden ulkopuolinen tekijä kertomassa tai kuljettamassa tarinaa. Tarinapalasten kokoaminen saumattomaksi kokonaisuudeksi on vaikea rasti osaavallekin tekijälle.

The Bikeridersin kohdalla esiin nousee väistämättä ihmetys, mihin Lyonin hahmoa on edes tarvittu. Miksi ei vain kerrottu kerhon tarinaa suoraan sen päähenkilöiden kautta? Päähenkilöt motiiveineen ja ajatusmaailmoineen ovat kiinnostavia, eritoten Tom Hardyn esittämä kerhon pomo Johnny on hahmona monella tapaa mielenkiintoinen, mutta lopulta hänestä saadaan elokuvassa irti varsin vähän. Elokuvan Johnny on joko tietoisen arvoituksellinen maallikkofilosofi, joka etsii elämän tarkoitusta kaksipyöräisten selästä tai vain vähäpuheinen ja hitaalla käyvä rekkakuski, joka haluaa juoda kavereiden kanssa kaljaa ja päristellä motskarilla. Elokuvasta ei valitettavasti selviä kummasta tyypistä on lopulta kyse.

Osaavista näyttelijöistään huolimatta The Bikeriders jää henkilökuvausten tasolla valjuksi. Vaikka tapahtumille ja hahmoille on todellinen taustansa, lopputulema on paperinen. Enemmän syvyyttä ja kiinnostavuutta löytyy tapahtumien ja aikakauden yhteiskunnallisesta taustasta, joka saa tilaa aina silloin, kun elokuva keskittyy enemmän itse moottoripyöräkerhoon kuin siihen kuuluviin päähenkilöihinsä. The Bikeriders ei mitenkään paasaa yhteiskunnallista sanottavaa, mutta ei jätä myöskään epäselväksi, että ihmisille on annettava vapautensa, mutta näköalattomuudessa sitäkin vapautta käytetään lopulta väärin.