Rare Exports valkokangas

Suomen maabrändivaltuuskunnan jäsenet luultavasti polkevat jalkaansa Rare Exportsin nähdessään. Perinteistä joulua ja joulupukkia ei kovin helposti saa markkinoitua tällä juron suomalaisuuden ja Hollywood-seikkailuelokuvan yhdistävällä elokuvalla. Oletettavasti ja toivottavasti ulkomailla menestyvä elokuva ei myöskään mahdu mihinkään valmiiseen lokeroon, mikä on yksinomaan hienoa tympeän täsmämarkkinoinnin aikakaudella.

Elokuva perustuu mainosohjaajana sittemmin menestyneen Jalmari Helanderin lyhytelokuviin vuosilta 2003 ja 2005. Rare Exports on niiden esiosa, jossa seurataan miten joulupukkeja metsästävä ja niitä ulkomaille levittävä firma saa alkunsa. Elokuva ei onneksi ole Youtube-videoiden puolitoistatuntiseksi venytetty versio vaan siinä on uutta ideaa lyhytelokuvat nähneillekin.

Siinä missä lyhytelokuvissa pääosissa ovat raavaat metsästäjät, on valkokangasversiossa pääosassa kymmenvuotias Pietari (Onni Tommila). Näkökulman muutos on luonteva, sillä joulupukkiin uskovan, viattoman ja vilpittömän Pietarin kautta elokuvaan on saatu kunnollista seikkailun ja ihmettelyn tuntua. Pietarin kohtaukset yksinhuoltajaisänsä (Jorma Tommila) kanssa luovat elokuvaan myös aivan omanlaistaan surumielistä joulutunnelmaa.

Monissa arvioissa on kritisoitu, ettei elokuva tiedä ollako lintu vai kala, kauhua vai seikkailua, lapsille vai aikuisille. Pääosassa on pikkupoika, mutta huumori on mustaa, kirosanat lentelevät ja vertakin vähän nähdään. On totta, että rakenteensa puolesta elokuva ei sovi Hollywood-muottiin. Tarina lähtee verkkaisesti käyntiin, Pietarin näkökulma olisi voinut olla vahvempikin ja tyhjäkäyntiä on hieman. Tämä onkin ainoa asia missä hyväksi havaittua muotia olisi kannattanut apinoida.

Rakenteeltaan Rare Exportsin olisi voinut olla sujuvampi, mutta elokuvan sisällössä ei ole kuitenkaan keskenään yhteen sopimattomia elementtejä. Ei tarvitse kuin kurkistaa kultaiselle kahdeksankymmentäluvulle, niin löytää useita esimerkkejä vastaavantapaisista elokuvista. Joe Danten tuotannon lisäksi mieleen tulee esimerkiksi vuoden 1987 kauhukomedia Kauhukopla, jossa lapsihahmot, kauhuelementit ja musta huumori lyövät kättä keskenään. Viime aikojen tarjontaan nähden Rare Exports on ehkä hienoinen outolintu, mutta miksi lapsenmielisen elokuvan edes pitäisi olla särmätön ja munaton, kuten niin monet nykyelokuvat ovat?

Munasta puheen ollen, Yhdysvalloissa elokuva on saanut alastomuuden takia R-ikärajaluokituksen, eli alle 17-vuotiaat pääsevät katsomaan elokuvaa ainoastaan täysi-ikäisen seurassa. Suomessa ikärajana on K13, ja tuskinpa sitä nuoremmatkaan traumatisoituvat alasti juoksevista vanhoista miehistä.

Loppujen lopuksihan Rare Exports on kylmästä huumoristaan huolimatta lämminhenkinen seikkailu, joka parhaimmillaan yltää Hollywood-esikuviensa tasolle. Käsikirjoitusta hiomalla olisi varmasti saatu aikaan sujuvammin etenevä elokuva, mutta silloin olisi ehkä menetetty jotain rosoisuudesta. Hyvä näin.