Prinsessa Mononoke valkokangas

Japanilaisen animaatiomestari Hayao Miyazakin vuonna 1997 valmistunut Prinsessa Mononoke saa vihdoin teatteriensi-iltansa Suomessa. Miyazakin parhaimmistoon kuuluvan fantasiasotaelokuvan olisi suonut tulevan suomalaisten saataville jo paljon aikaisemmin, mutta onneksi vieläkään ei ole liian myöhäistä. Yli kymmenen vuotta vanha Prinsessa Mononoke on yhä vedossa. Se ei ehkä visuaalisesti yllä nykyanimaatioiden tasolle, mutta korvaa attraktiot tarinalla ja tunteella.

Mononoken Päähenkilö on Ashitaka-niminen nuorukainen, joka saa kotikyläänsä hyökänneeltä riivatulta jumalalta tappavan kirouksen. Pelastaakseen henkensä Ashitakan on lähdettävä pitkälle matkalle selvittämään, mistä kirous on peräisin ja kuinka sen voi parantaa. Hän löytää lännestä kylän, jonka asukkaat käyvät sotaa metsänjumalten kanssa voidakseen harjoittaa elinkeinoaan ympäristön kustannuksella. Ashitaka joutuu tasapainoilemaan ihmisten ja eläinten välillä, ja asetelmaa mutkistaa entisestään eläinten puolella taisteleva prinsessa Mononokeksi kutsuttu ihmistyttö San, jonka villiin olemukseen Ashitaka tuntee vetoa.

Monien muiden Miyazaki-elokuvien tapaan myös Mononoke käsittelee ihmisen ja luonnon suhdetta. Jokainen elävä olento on sidoksissa luontoon, eikä luontoa voi tuhota tuhoamatta lopulta myös itseään. Sekä ihmiset että eläimet ovat vain nappuloita luonnon pelilaudalla, joka ei katoa, vaikka nappulat kaatuisivatkin. Elokuvan moraaliset ja edelleen ajankohtaiset teemat tuodaan selvästi esille. Miyazaki ei kuitenkaan saarnaa vaan mahduttaa tarinaan myös huumoria, toivoa ja ymmärrystä taistelun molempia osapuolia kohtaan.

Prinsessa Mononoken päähenkilö ei ole tyttö vaan nuori mies, mutta elokuvasta löytyy silti paljon Miyazakille tyypillisiä vahvoja naishahmoja: kaupunkia johtaa vahva Lady Eboshi, miehiä pitävät kurissa jämäkät entiset ilotytöt ja elokuvan nimihenkilö taistelee eläinten elintilan puolesta henkensäkin uhalla.

Visuaalisuus vaihtelee Mononokessa mielikuvituksellisesta kauneudesta lähes inhorealismiin. Animaation loisto ei ole lähelläkään Henkien kätkemän värikylläistä karnevaalia, mutta Peurajumalan metsä on silti sadunhohtoisen kaunis. Miyazaki ei vierasta valuvia mönjiä eikä liiankaan tarkkoja lähikuvia, joten elokuva ei ole pelkästään sievää estetisointia. Henkien kätkemän ja Liikkuvan linnan upeista musiikeista vastanneen Joe Hisaishin sävellykset tukevat vahvasti elokuvan tunnelmaa, ja haikeaa tunnuskappaletta kannattaa jäädä kuuntelemaan lopputekstien ajaksi.

Mononokea ei kannata sekoittaa Miyazakin ohjaamiin kokoperheen elokuviin Naapurini Totoro ja Ponyo rantakalliolla. Vaikka kyseessä on animaatio ja fantasiaelokuva, on Mononoke kuitenkin ennen kaikkea sotakuvaus. Äänimaailma huokuu uhkaa jo Studio Ghiblin söpön Totoro-logon ilmestyessä ruudulle, irtopäät ja -ruumiinosat sinkoilevat taisteluiden keskellä ja vainajat kasaantuvat keoiksi. Animaatiolle Suomessa asetettu seitsemän vuoden ikäraja onkin siksi uskomattoman alhainen.

Vähän varttuneemmalle väelle Prinsessa Mononoke tarjoaa laadukkaan paketin jännitystä, tunteita ja kenties jotain ajateltavaakin. Se osoittaa animaation ilmaisutehon nousevan oikeissa käsissä perinteisen elokuvan tasolle ja murskaa loputkin ajatukset animaatiosta vain lapsille suunnattuna elokuvamuotona.