Pilvilinna joka romahti valkokangas

Stieg Larssonin Millennium-trilogian viimeinen osa jatkaa suoraan siitä mihin edellinen loppui. Lisbeth Salander (Noomi Rapace) toipuu ampumahaavojensa takia sairaalassa, samoin kuin mysteerinen rikollinen Alexander Zalatsenko. Millennium-lehden toimittaja Mikael Blomqvist (Michael Nyqvist) aikoo toimittaa suuren paljastusjutun valtion ylimpiin elimiin ulottuvasta seksibisnes-, rikollis- ja lahjontavyyhdistä ja näin osoittaa Lisbethin syyttömyyden kahteen murhaan.

Lisbethin kannoilla on median ja vanhojen mätien äijäpoliitikkojen lisäksi kromosomipoikkeama, palkkamurhaaja Niedermann sekä lisäpahiksina rikollisyhteyksiä omaavan moottoripyöräjengin jäseniä. Kaikki muut paitsi Mikael sekä tämän sisko Annika (Annika Hallin), joka ryhtyy Lisbethin asianajajaksi, näyttävät olevan vakuuttuneita Lisbethin syyllisyydestä. Tämän pimeä menneisyys alkaa kuroutua kokoon, kun totuudet ja hyväksikäytöt tuodaan julkisen silmän alle.

Trilogian ykkösosa Miehet jotka vihaavat naisia oli eheä ja itsenään toimiva elokuva. Samaa ei voi sanoa kakkososasta Tyttö joka leikki tulella ja varsinkaan kolmannesta osasta Pilvilinna joka romahti. Kumpikaan ei toimi irrallisena elokuvana. Ne ovat niin selvästi toisissaan kiinni olevaa jatkumoa ja loppua kohti kasvatettua kliimaksia, ettei niitä ole järkevää katsoa yksittäin.

On ehkä makuasia, tuleeko jokaisen elokuvan maan päällä toimia itsenään sarjasta irrotettuna, mutta tässä tapauksessa luotto edellisosiin on mennyt liian pitkälle. Larssonin filmatisoinnissa loppujälki on jälleen kerran kuin hyvin toteutettua ruotsalaista televisiodraamaa. Se ei ole elokuvaa, vaan juonen taidokasta mutta paljon nähtyä television rikossarjamaista auki kerrontaa. Dramaattinen oikeudenkäynti, yksiselitteisen pahuuden koneiston osien paljastuminen ja yhden ihmisen usko syytettyyn eivät anna tilaa pohdinnoille vaan asettavat kaiken nätisti paikalleen.

Koko elokuva on varsinainen sovitus sairasmielisestä pahuudesta ja hyväksikäytöistä. Lisbeth on sovituksensa ansainnut ja toimii edelleen voimakkaana hahmona, muu ryöpsähtää osoituksellisesti yli äyräiden. Lisäksi kakkososan seksibisnesaihe näyttää unohtuneen kokonaan, vaikka sillä oli merkittävä liikkeellepanijan rooli Mikaelin paljastusreportaasissa.

Lisäksi elokuva on kovin pitkä, ja sen soisi loppuvan monen lopukkeen sijaan vähän aiemmin. Tuskaa tuntematon albiinokromosomivirhe Niedermann tuo surkuhupaisasti mieleen James Bondien friikit palkkamurhaajat, joilla on haluttu tuoda vähän lisäshokkiarvoa. Bondeissahan sarkastinen huumori ja pieni pilke ovat tavaramerkkejä eikä niissä pyritäkään realismiin. Tämä trilogia on synkkä kuin Tolkienin Mordor, joten geenitapaus on realistisessa maailmassa vain liikaa.

Lisbethin hahmo on silti keskeisen kannatteleva tekijä Mikaelin jäädessä yhä enemmän taustalle. Lisbethin äly ja saamansa sovitus ovat tyydyttäviä ja odotettuja ratkaisuja. Pilvilinna joka romahti on kohtuullista jännitysviihdettä, mutta mitään yllättävää siltä ei kannata odottaa.