Miesten vuoro valkokangas

Joonas Berghällin ja Mika Hotakaisen ohjaama Miesten vuoro on koskettava, paikoin jopa pateettisuuteen sortuva dokumenttielokuva, jossa puretaan myyttiä puhumattomasta suomalaisesta miehestä. Elokuva sai ansaitusti huomiota ja suosiota osakseen Tampereen elokuvajuhlilla: sille myönnettiin paitsi Suomen elokuvasäätiön jakama Risto Jarva -palkinto, myös yleisöpalkinto.

Suomalaiset miehet on lähiaikoina otettu kuvauksen keskiöön monessakin kotimaisessa dokumenttielokuvassa. Esimerkiksi Mika Ronkaisen ohjaamassa, vastikään ensi-iltansa saaneessa Freetime Machosissa kuvataan huumorin keinoin miesten keskistä ystävyyttä sekä nykymiehiin kohdistuvia odotuksia ja paineita. Miesten vuoro puolestaan pyrkii uhkarohkeasti sanomaan jotakin yleispätevää laveasta ja epäyhtenäisestä ryhmästä, suomalaisista miehistä. Yleispätevyyttä haetaan paitsi kuvaamalla hyvin erilaisia miehiä eri puolilta Suomea, myös lopun juhlallisella omistuskirjoituksella ”suomalaisille miehille”.

Miesten vuoro antaa tavallisille suomalaisille miehille puheenvuoron. Eikä minkä tahansa puheenvuoron, sillä tällä kertaa puhutaan tunteista. Myytin mukaanhan suomalainen mies ei puhu eikä pussaa, vaan kestää vaikeudet yksin, kiroten ja hammasta purren. Elokuva koostuu lukuisista eri puolille Suomea sijoittuvista kohtauksista, joissa kaikissa miehet avautuvat tunteistaan saunan lauteilla. Kuvaus menee kirjaimellisesti iholle, miehet ovat kameran edessä paljaina niin henkisesti kuin fyysisestikin. Miesten kertomista iloista ja suruista koostuvat elämäntarinat ovat aidosti mieltä liikuttavia.

Eräs kovia kokenut saunoja kertoo olevansa kyllästynyt vaikenemaan, ja hahmottamaan maailmaa ensisijaisesti järjen ja logiikan avulla. Miesten kertomuksista paistaakin läpi tyytymättömyys heihin kohdistettuja odotuksia kohtaan. Tietyllä tavalla Miesten vuoro ravistelee kulttuuriimme vahvasti iskostunutta myyttiä jurosta, tuppisuisesta suomalaisesta miehestä. Kuvatut miehet kertovat luontevasti tunteistaan, ja saunakaveri on valmis myötäelämään. Elokuvan tekijät ovat saaneet luotua kuvaustilanteeseen välittömän ja kunnioittavan tunnelman, joka ulottuu aina valkokankaalle asti.

Toisaalta elokuva tulee kaikessa virkistävyydessään myös toistaneeksi kaavoihin kangistuneita käsityksiä suomalaisista miehistä. Tunteista puhutaan juuri myyttisenä tunnetussa puhdistautumispaikassa, saunassa, ja löylykaverin sympatiaa merkitsee huikan tarjoaminen viinapullosta tai jäykkä taputus olalle. Tässä elokuvassa suomalaisen miehen suhde saunaan näyttäytyy ehkä tarkoituksellisenkin huvittavan pakkomielteisenä. Miehisille tunteenpurkauksille soveltuvan tarkasti rajatun tilan, eli saunan voi rakentaa vaikka autoon tai puhelinkoppiin.

Miesten vuoro rakentuu saunakohtausten ja luontokuvien vuorottelusta. Painokas musiikki yhdistettynä kansallismaisemiksi tunnistettaviin jylhiin luontokuviin ei elokuvailmaisuna tee vaikutusta, ja saa välillä katsojan kiemurtelemaan vaivaantuneena.

On kuitenkin kiinnostavaa, kuinka elokuva upottaa tunteistaan puhuvien miesten tarinat keskelle konventionalista kulttuurista kuvastoa, eräänlaiseksi riitasoinnuksi aikansa eläneeseen kansalliseen kertomukseen. Ongelmistaan huolimatta elokuva on kokonaisuudessaan sen verran koskettava tapaus, että siitä on hankala olla pitämättä.