Maija Mehiläinen valkokangas

Saksalaisen Waldemar Bonselsin kynästä vuodelta 1912 lähtöisin oleva Maija Mehiläinen on tullut meillä tutuksi samannimisenä japanilaisena animaationa (1975–1980), jota ainakin 80-luvulla lapsuuttaan eläneet muistavat katsoneensa televisiosta. Bonselsin faabelina alkanut tarina kuvasi mehiläisten militanttia yhteiskuntaa, jonka tarkan hierarkian keskellä anarkistinen Maija etsi paikkaansa.

Nyt nähtävä, suomeksi puhuttu animaatioelokuva Maija Mehiläinen (2014) on saksalaista ja australialaista käsialaa, ja ohjaaja Alexs Stadermann on aiemmin työskennellyt animaattorina muun muassa Disneyllä. Animaatiojälki onkin nykypäivän sujuvaa, muttei erityisen mieleenpainuvaa laatua.

Maija (Sara Forsberg) syntyy mehiläispesässä väärään vuorokaudenaikaan ja joutuu saman tien napit vastakkain pesän vallitsevien sääntöjen ja normien kanssa. Pikku mehiläistä kiinnostavat enemmän ulkomaailma ja houkutteleva niitty kuin pesän armoton työnteko ja ruodussa seisominen. Eikä Maijan tempauksia pesässä sulatetakaan.

Maija tutustuu niityllä Flip heinäsirkkaan (Mika Eirtovaara) ja muihin ötököihin, ja kaveeraa Villen (Vincent Kinnunen) kanssa. Häijy kuninkaallinen neuvonantaja Pörriina (Soile Siikavirta) havittelee Kuningattaren (Katja Ståhl) paikkaa ja koittaa ehdoin tahdoin päästä hankalasta Maijasta eroon. Maijan tärkeäksi tehtäväksi nousee pesän ja Kuningattaren pelastaminen. Myös sotaa vihollisina pidettyjen herhiläisten kanssa väläytellään.

Vaikka tämän päivän Maija on huomattavasti vauhdikkaampi ja menevämpi sekä maailmansa aurinkoisempi ja keveämpi kuin 70-luvun animaatiosarjassa, on päähenkilöiden tutut piirteet säilytetty mukavan onnistuneesti. Maijan asenne on samalla hauska, rehvakas, rohkea ja sisukas, ja hän täyttää hyvin paikkansa oikeamielisenä mehiläisenä, joka ei purematta niele kotipesässä viljeltyä syytöksiä ilkeistä herhiläisistä. Tv-sarjassahan mehiläiset ja herhiläiset kävivät sotaa, nyt taistelun uhka vasta leijuu yllä.

Tässä eri rotujen ja heimojen keskinäisessä sodanlietsonnassa ja myös ennakkoluulojen oikaisun tärkeydessä elokuvan teema on enemmän kuin ajankohtainen. Jos oli äskettäisessä Onnelin ja Annelin talvessa samaa osuvaa pakolaisteemaa, ei Maija Mehiläinenkään välty toimimasta metaforana tämän päivän maailman tapahtumille. Mehiläiset ja herhiläiset molemmat näet pohjustavat tahoillaan pelkoa vierasta kohtaan, mutta lapsissa on tälläkin kertaa tulevaisuus. Maija ja arempi kaverinsa Ville pelastavat Pistilän, joka on herhiläisiä. Tästä opitaan. Aikuiset tarvitsevat jälleen lastensa avartavia kokemuksia nähdäkseen kauemmas.

Olkoonkin sanoma ja kertomus kliseinen ja hunajaisen makea, mutta tarinan kehyksen söpöys tai herttaisuus eivät sen voimaa tai merkitystä vähennä. Ehkä Maija Mehiläinen on kuitenkin elokuva juuri perheen pienimmille, sillä tarina jää sävyiltään jokseenkin kevyeksi. Sympaattisesta elokuvasta toisaalta puuttuu sellainen tarpeeton mäiske ja väkivalta, joita nykypäivänä nähdään usein hyvin pienillekin lapsille suunnatuissa elokuvissa.