Jumalista ja ihmisistä valkokangas

Cannesin elokuvajuhlilla Grand Prix -palkinnon viime vuonna voittanut ranskalaiselokuva Jumalista ja ihmisistä pohjautuu Algerian sisällissodan aikaisiin tapahtumiin. Traagiset tapahtumat jäävät elokuvassa kuitenkin hienovaraisesti taka-alalle, sillä Jumalista ja ihmisistä keskittyy pääasiassa rohkeuden, uskon ja lähimmäisenrakkauden tarkkanäköiseen tarkasteluun.

Pieni joukko ranskalaismunkkeja asuttaa luostaria algerialaisessa pikkukaupungissa. Munkit elävät rauhallisessa yhteisymmärryksessä kylän muslimiasukkaiden kanssa. He osallistuvat kyläläisten jokapäiväiseen elämään ja yrittävät auttaa ihmisiä kykyjensä mukaan, esimerkiksi terveydenhoidossa. Muslimiterroristit haluaisivat kuitenkin ajaa kaikki ulkomaalaiset pois maasta, joten munkit elävät jatkuvan uhan alla. He eivät silti suostu lähtemään luostaristaan.

Kuin munkkien yksinkertaisen elämän ylistykseksi, Jumalista ja ihmisistä on kauttaaltaan hidas elokuva. Se kuvaa kiireettömästi munkkien ja kyläläisten päivittäisiä askareita ja elämää. Kamera liikkuu hitaasti antaen aikaa maisemien kauneudelle ja ihmisten kasvoilla väreileville ilmeille. Munkkien uskonnollinen laulanta toimii lähes ainoana musiikkina elokuvassa, jossa jätetään paljon tilaa myös hiljaisuudelle.

Yksi elokuvan vahvuuksista on sen elämänmakuiset henkilöhahmot. Vahvimmin esille nousevat luostaria johtava munkki Christian (Lambert Wilson) ja lääkäri Luc (Michael Lonsdale). Etenkin Lucista muodostuu elokuvan aikana mielenkiintoinen hahmo lääkärinä, jonka omakaan terveys ei ole enää kunnossa, ja vanhana miehenä, joka ympäröivien tapahtumien mielettömyydestä huolimatta on päättänyt hoitaa oman työnsä.

Luostarin pelon ja hartauden keskellä elää myös huumori. Kun Luc tuo poikkeuksellisesti yhteiseen ruokailuhetkeen muutaman pullon viiniä ja laittaa taustamusiikiksi Tšaikovskin Joutsenlammen, munkit alkavat pian nauraa tällaiselle irrottelulle. Pieni nautinnoille omistettu hetki tuo kuitenkin myös monille kyyneleet silmiin. Ehkä se tuo heidän mieleensä muistoja luostarin ulkopuolisesta elämästä tai ehkä pienet maalliset nautinnot nostavat pintaan pelon elämän menettämisestä.

Kahden uskonnon kohtaaminen on koko ajan läsnä, mutta elokuva ei silti asetu kummankaan uskonnon puolelle. Uskontojen välinen suvaitsevaisuus näkyy ehkä parhaiten munkki Christianin hahmossa, sillä hän uskoo, että heillä kaikilla on sama jumala, ja sen merkiksi hän kirjoittaa teksteihinsä molempien uskontojen mukaisen lopetuksen.

Kristinusko kuvataan elokuvassa henkisen voiman lähteenä, joka saa munkit rakastamaan myös muslimeja lähimmäisinään ja jonka ansiosta he uskaltavat toteuttaa kutsumustaan hengenvaarankin uhalla. Tästä huolimatta munkkeja ei esitetä pelottomina ja järkkymättöminä yli-ihmisinä, vaan myös heidän pelon ja epäilyksen hetkilleen suodaan aikaa. Myös kylän islamilaisen kantaväestön usko on elokuvassa iloa ja yhteisöllisyyttä tuova voima. Kylän elämää varjostaa kuitenkin ääri-islamistien toiminta, josta kyläläiset saavat jatkuvasti kammottavia esimerkkejä. He kauhistelevat näitä hirmutekoja, eivätkä pidä niitä islamin mukaisina. Myös Christian on samaa mieltä, sillä hän kokee tutustuneensa Algeriassa kahteen aivan erilaiseen islamiin.

Ahdistavasta aiheestaan huolimatta Jumalista ja ihmisistä on elokuva täynnä inhimillistä ymmärrystä ja lämpöä. Ääri-islamistien terrorismi on juuri nytkin ajankohtainen aihe, mutta Jumalista ja ihmisistä ei kuitenkaan ole elokuva vain uskosta tai terrorismista, vaan ennemminkin ylistys eri ihmisryhmien väliselle suvaitsevaisuudelle. Se ei tyydy vain kauhistelemaan terrorismin hirveyttä, ja juuri siksi se tarjoaakin niin paljon ajattelemisen aihetta.