Imaginaerum valkokangas

Nightwish ei ole ensimmäinen eikä varmaan viimeinenkään bändi, joka on tehnyt oman elokuvan. Elokuvanhistoriasta löytyy kirjava joukko bändielokuvia Beatlesin Yellow Submarinesta (1968) Lordin Dark Floorsiin (2008). Elokuvan saralla kyse on ollut lähinnä kuriositeeteista, sillä useimmat musiikkimiesten visioista ovat olleet elokuvallisesti kömpelöitä ja tarinallisesti riittämättömiä täyttämään pitkän elokuvan vaatimukset. Lopputulos onkin monesti muistuttanut ylipitkää musiikkivideota, josta ovat eniten innostuneet bändin fanit, eivätkä aina hekään.

Nightwishin Imaginaerum kantaa muassaan bändielokuvien kiviriippoja. Yksinkertainen tarina ei tahdo riittää puolitoistatuntisen elokuvan selkärangaksi ja heittelehtivä kerronta yhdistettynä tyyliteltyyn visuaalisuuteen luo mielikuvan venytetystä musiikkivideosta. Elokuva onkin helppo mieltää faneille tehdyksi täsmätuotteksi, jonka voi ohittaa olan kohautuksin. Lopputulos on kuitenkin niin kaukana pelkästä bändin ympärille kyhätystä myyntiartikkelista, että silkaksi fanituotteeksi julistaminen ei tee elokuvalle oikeutta.

Imaginaerum on valtavalla kunnianhimolla tehty Nightwishin musiikillisen mielenmaiseman visualisointi, jossa musiikkivideon kerrontakeinot on nuoralla taiteillen venytetty pitkän elokuvan raameihin. Ensimmäisen puolituntisen soljuttua tekotaiteellisena tajunnanvirtana alkavat tarinan palaset loksahdella paikoilleen ja kokonaisuus hahmottua. Tarina vanhasta dementoituneesta muusikosta, joka kuolinvuoteellaan käy muistoissaan läpi elämänsä kipukohdat, ei sinällään ole ihmeellinen, mutta tapa, jolla tarina kerrotaan, on kaunis ja koskettava. Mielleyhtymä elokuvan muusikosta, Thomas Whitmanista, jonkinasteisena Tuomas Holopaisen alter egona ei liene kovin kaukaa haettu tulkinta.

Kankean alun jälkeen elokuvan lumo kietoo otteeseensa samalla hypnoottisuudella kuin Nightwishin synkeän kaunis musiikkikin. Musiikille olisi suonut elokuvassa keskeisemmän roolin, sillä musiikkiosuuksissa elokuva saa roimasti ryhtiä. Musiikkivideoiden ohjaajana kannuksensa hankkinut Stobe Harju osaa asiansa ja saa kuvilla luodun elokuvamaailman niveltymän saumattomasti musiikin synnyttämiin mielikuvamaailmoihin. Ilman kuvan ja musiikin luomia ulottuvuuksia tarinan syvempi taso jäisi avautumatta. Taiteellisen luovuuden kytkeminen mielen synkkyyteen on taitelijakuvausten ikuinen klisee, mutta toisaalta moniko maailmanluokan taiteentekijä on noussut maineeseen hymyilevänä hattaranmyyjänä. Tragedian ja surun kaltaiset voimakkaat tunne-elämykset ovat usein niitä, jotka jättävät ihmisiin pysyvimmät muistijäljet, joten on luonnollista, että taiteenkin vaikuttavuus lepää näiden elementtien varassa.

Visuaalisesti Imaginaerum on kaksijakoinen elokuva. Monet kohtaukset ovat visuaalisesti kekseliäitä ja vaikuttavia, mutta toisaalla rajalliset resurssit näkyvät hieman halvan näköisenä toteutuksena. Tyylillisesti kokonaisuus on kuitenkin eheä. Visuaalista toteutusta ongelmallisempia kohtia ovat kerronnan rakenteeseen jääneet suvantopaikat, joissa tarina ei etene. Varsinkin elokuvan alkupuolella tarina hakee turhan kauan uomiaan, mikä rikkoo kerronnan sujuvuutta. Oikeastaan vasta sirkus-jaksossa elokuva nousee jaloilleen.

Ongelmistaan huolimatta Imaginaerum osoittautuu yhdeksi viime vuosien kiinnostavimmaksi fantasiaelokuvaksi. Visuaalinen sadunomaisuus yhdistettynä Nightwishin musiikin melankoliseen mielenmaisemaan muodostaa toimivan ja tyylitietoisuutensa säilyttävän kokonaisuuden, josta voi olla montaa mieltä. Pink Floyd The Wall (1982) ei ole kovin hyvä vertailukohta, mutta molemmissa elokuvissa on sellaista persoonallista näkemystä ja rohkeutta, jollaista toivoisi elokuvissa näkevän useamminkin kaavoihinsa kangistuneen varman päälle pelaamisen sijaan.