Herra Popper ja pingviinit valkokangas

Vuonna 1938 Yhdysvalloissa julkaistuun, meillä vähemmän tunnettuun Richard ja Florence Atwaterin lastenkirjaan ilmeisen löyhästi pohjautuva Herra Popper ja Pingviinit on Jim Carreylle räätälöity puiseva yhden miehen ja kuuden digitaalipingviinin show. Carrey pääsee esittelemään tuttuja maneereitaan mahdottoman kliseisessä ja perhearvoista ärsyttävän kaavamaisesti lässyttävässä kokoperheen komediassa, jonka kilometrin päähän haisevat juonenkäänteet eivät yllätä kertaakaan.

Carreyn esittämä, kutakuinkin joka kohtauksessa huseeraava tarinan niminhenkilö herra Popper on lipevä bisnesmies, joka ostaa grynderien toimeksiannosta rakennuksia keinoja kaihtamatta. Liikemieheltä ei aikaa paljon muuhun liikene. Avioerossa vaimolle jäänet lapsetkin ovat pahasti paitsiossa. Kaikki muuttuu, kun oman tutkimusmatkailijaisänsä aikanaan hylkäämä Popper saa perinnöksi viimeisen lahjan, joka vinksauttaa miehen elämän antarktiseksi hullunmyllyksi. Älyttömän lahjan arvo arvaamaton paljastuu joka tapauksessa pian, kun uraisä huomaa perintöpingviinien avulla pääsevänsä lämmittelemään suhdetta sekä lapsiinsa että exäänsä.

Tietokoneilla tuotetut aidon oloiset ja lähes suloiset pingviinitkään eivät pelasta kokenutta koomikkoa vajoamasta tässä komediassa tylsyyden tuolle puolen. Ei niin, etteikö tekniikka olisi kohdallaan, sillä bittinikkareilta on kyllä löytynyt ammattitaitoa saada kuusi pikselipingviiniä kirmaamaan pitkin poikin New Yorkia ihan sujuvan näköisesti. Linnunkakkahuumoria viljelevät käsikirjoittajat yhdessä ohjaajan kanssa olisivat taas joutaneet oikealle etelänavalle oikeiden pingviinien nokittaviksi.

Herra Popper ja Pingviinit tuputtaa niin kuluneita ja halpoja vitsejä, ettei se jaksa naurattaa ainakaan aikuisempaa katsojaa. Kohelluksen ja törmäilyn kai ajatellaan riittävän lapsille, joille leffaa selkeästi meilläkin markkinoidaan. Tästä kielii se, että elokuvaa esitetään pääasiallisesti suomeksi dubattuna. Tyystin moraalitonta touhua on se, että villieläinten pitoa lemmikkeinä ei kyseenalaisteta vaan suorastaan ihannoidaan, vaikka kyseessä onkin lapsille tehty sadunomainen tarina. Kun vielä pingviinejä tavoitteleva eläintarhan työntekijä kuvataan elokuvan roistomaisimmaksi tyypiksi, mennään pahasti metsään.