Gravediggers valkokangas

Suomessa ei kovin montaa tieteiselokuvaa ole tehty, varsinkaan niin sanottuja tieteisdystopioita, joissa ihmiset koettavat selviytyä ankeaksi käyneessä maailmassa, suorastaan postapokalyptisissa maisemissa. Mika Kaurismäen The Last Borderin (1993) ja Jari Halosen Lipton Cockton in the Shadows of Sodoman (1995) jälkeen ehti vierähtää liki kolmekymmentä vuotta ennen kuin valkokankailla palattiin kotoisin voimin vastaavaan kuvastoon Saara Saarelan Veden vartijan (2022) merkeissä.

Tieteiselokuvien niukkuutta on selitetty lajityypin kalleudella. Maailmalla on loihdittu varsin vakuuttavia ja kiinnostavia tieteisdystopioita kengännauhabudjetillakin. Lavasteita ja tehosteita olennaisempaa tieteiselokuvissa on idea. Hyvällä kantavalla idealla toteutus voi olla hyvinkin yksinkertainen, varsinkin niin sanotun survival-scifin saralla.

Bunny the Killer Thing (2015) ja Johannes ei kulje Jämsän kautta (2023) elokuvista tunnetun Joonas Makkosen käsikirjoittamassa ja ohjaamassa Gravediggersissa on hyvä idea. Lisäksi elokuva on pienestä tuotannostaan huolimatta tehty Kajawoodin studiolla, joten paperilla ja ennakkoon vaikuttaa lupaavalta.

Kaksi miestä elelee omillaan. Tietokoneääni kertoo turva-ajasta, jonka alkaessa miehet lähtevät asumuksestaan lapioiden kanssa. Kun eteen tulee ruumis, se haudataan hiekkamaalle. Vettä kerätään ja viedään yskivälle naapurille. Varovainen pitää olla, sillä ympäristössä liikkuu sairaita ihmisiä sekä terveiden yksilöiden verta janoavia kannibaaleja. Pahin uhka on kuitenkin taivaalta tuleva happosade.

Lähtöasetelma on enemmän kuin kiinnostava. Tieteisdystopioissa ei ole tarpeen selittää kaikkea. Esimerkiksi yhteiskunnan luhistumiseen johtaneet syyt jätetään usein epäselviksi. Olennaista eivät ole tuhoon johtaneet syyt, joita vallitsevassa todellisuudessakin on tarjolla riittämiin, vaan miten ihmiset käyttäytyvät ja selviytyvät järjestäytyneen yhteiskunnan luhistuttua. Miten käy moraalin, mistä saadaan ruokaa ja energiaa, selviävätkö vahvimmat, nokkelimmat vai sitkeimmät?

Vaikka tuhoon johtaneet syyt usein ohitetaan, jäljelle jääneen maailman uskottavuus ja logiikka ovat lajityypissä tärkeitä. Tieteisdystopian pahin kompastuskivi on esittämänsä tulevaisuuden uskottavuusongelmat. Ja valitettavasti tätä kiveä Gravediggers ei kompuroimatta ylitä.

Romahtaneessa yhteiskunnassa ruumiiden hautaaminen vaikuttaa tarpeettomalta ja turhalta työltä. Mutta jokin elokuvan haudankaivajia päivästä toiseen motivoi. Tämä on elokuvan punainen lanka, ja hieman oudolta vaikuttava toiminta saa tarinassa aikanaan selityksensä. Sen sijaan moni muu asia tarinassa ja tarinamaailmassa jää vaille tarvittavia syitä ja selityksiä.

Päällimmäisin kummastuksen aihe on happosade, joka syövyttää ja tappaa ihmisiä. Miksi happosade syövyttää vain ihmisiä? Muista eläimistä elokuvan maailmassa ei toki ole merkkejä, mutta kaikki muu eloperäinen sekä eloton materiaali on immuunia sateen vaikutukselle. Todellisuudessa kasvillisuus reagoi yleensä ensimmäisenä taivaalta valuvaan saastaan.

Samaan jatkumoon ilmaantuu monta muutakin enemmän tai vähemmän triviaalia ihmettelyn aihetta. Miksi ihmiset juovat lähinnä vain kirkasta viinaa, vodkaa, ja mistä sitä saadaan? Vettä kerätään järvestä kovin vaivalloisesti käsipumpulla sen sijaan, että pullo täytettäisiin järvestä suoraan. Vai onko järvivesikin hapokasta, peräti vodkaa? Autollakin ajetaan, mutta mistä siihen ei-keskellä-mitään saadaan polttoainetta? Miksi kannibaalit rituaalimurhaavat ihmisiä ja juovat verta? Miten he osaavat välttää happosateen, kun tietokoneohjelma ei ole heitä sateesta varoittamassa?

Ja listaa voisi jatkaa. Epäjohdonmukaisuudet eivät olisi niin merkityksellisiä, jos tarina etenisi vauhdikkaasti ja jännite pitäisi otteessaan. Näin ei Gravediggersissa valitettavasti ole, sillä elokuva kärsii samasta vaivasta kuin valtaosa pienemmistä ja vähän suuremmistakin tuotannoista, eli turhan verkkaisesta kerronnasta.

Voi olla, että pienemmissä tuotannoissa kuvattuun materiaaliin suhtaudutaan siinä määrin antaumuksella, että sitä ei tohdita leikellä ja jättää pois, vaikka sujuva kerronta ja tarinan fokusointi sitä edellyttäisivätkin. Asioita ja tekemistä esitetään hitaasti, kohtaukset ovat pitkiä ja osin toisteisia. Hitaassa kerronnan tempossa jää aikaa ihmetellä epäloogisuuksia ja täyttää aikaansa niitä pohtimalla. Tällainen ei lopputulosta palvele, vaikka ydinidea olisi kuinka hyvä tahansa.

Kokonaisuuden kannalta joukossa on kummallisia kohtauksia. Yksi niistä on saarna seksuaalisesta vallankäytöstä. Moraalista kiinnipitäviä ihmisiä voi ankeassakin tulevaisuudessa olla, ja toivottavasti onkin, mutta kohtaus vaikuttaa elokuvassa enemmän oudolta viittaukselta Makkosen esikoispitkään Bunny the Killer Thingiin, jossa huumoria väännettiin raiskaamisesta.

Turhat karsimalla ja kerronnan tempoa tiivistämällä Gravediggersissa olisi ollut aineksia ainakin Suomen mittapuussa ja miksei laajemmassakin otannassa merkittävään tieteisdystopiaan pidemmän lyhytelokuvan muodossa. Tekniseltä suorittamiseltaan ja ylöspanoltaan kaikki tarvittava on elokuvassa hallussa, mutta kerronnallinen kokonaisuus vaatii pitkässä elokuvassa samaa myös tarinalta ja sisällöltä sekä tavoilta, joilla tarinaa kerrotaan.