Fly Me to the Moon valkokangas

Heinäkuussa 1969 koettiin ylivoimaisesti tärkein saavutus koko ihmiskunnan historiassa. Silloin ihminen laskeutui ensimmäistä kertaa toiselle taivaankappaleelle, Kuuhun.

Pääsy Kuuhun oli saavutettu unelma, tieteen merkkipaalu ja yhden ihmisen, John F. Kennedyn, lupauksen pitäminen. Se vaati 400 000 työntekijää paiskimassa töitä vuosikymmenen ajan. Suuri loikkaus ihmiskunnalle oli myös hegemoninen ja ideologinen saavutus ja avaruuskilvan voitto ohi Neuvostoliiton. Se oli länsimaisen yhteiskunnan tieteen ja kehityksen saavutus yli kommunismin epäinhimillisen diktatuurin.

Apollo 11:n kuulento oli ensisijaisesti Amerikan Yhdysvaltojen saavutus ja osoitus siitä, miksi Yhdysvallat monista ongelmistaan ja epäkohdistaan huolimatta oli maapallon mahtavin valtio ja suurin kansakunta. Yhdysvallat kävi samaan aikaan sotaa, mutta Kuuhun se vei viestin rauhasta koko ihmiskunnan nimissä ja myös tarkoitti sitä. Kuusta ei koskaan tullut Yhdysvaltain territoriota eikä se vaatinut sitä omiin nimiinsä. Vastaavan viestin merkitys olisi ollut kovin erilainen, jos Fly Me to the Moon -elokuvan dialogia lainaten yllämme olisi kommunistinen Kuu.

Kuulennon lähtö televisioitiin puolelle maapalloa, ja kuumoduuliin asennettu kamera näytti ensimmäiset kuvat Kuusta. Lennolta tuotiin takaisin näytteitä, ja se oli tieteen ja tekniikan riemuvoitto. Siitä huolimatta salaliittoihin taipuvaiset ja saavutusta vähättelevät keksivät teorian siitä, että koko hoito oli yhtä suurta salaliittoa eikä Kuuhun koskaan mentykään. Sen sijaan Stanley Kubrick tai vastaava muka ohjasi feikkilaskeutumisen Yhdysvaltain hallituksen laskuun. Pähkähullut teoriat pyörivät edelleen netissä, vuosikymmeniä Apollo 11:n matkan jälkeen. Aina niille myös löytyy lisää uskovaisia, joiden mieltä rationaalinen todellisuus ei tavoita.

Näistä aineksista on saatu aikaiseksi veijarimainen romanttinen komedia, joka ammentaa sekä Nasan mittavista ponnisteluista että väitetyistä salaliittoteorioista. Woody Harrelson tekee pikantin sivuroolin kierona hallituksen agenttina, joka palkkaa manipuloivan mainosnaisen Kelly Jonesin (Scarlett Johansson) sekä keräämään Nasalle julkisuutta ja lisäbudjettia että filmaamaan salassa feikkilaskeutumista. Kelly asettuu ensin vastakkain ja sitten rinnakkain Nasan jäyhän lennonjohtajan Cole Davisin (Channing Tatum) kanssa, ja sehän on selvää, että romanssi siitä seuraa.

Fly Me to the Moon on tempoltaan rauhallinen, aikuisempaan makuun sopiva romanttinen laatukomedia. Tunnelma on optimistinen, leppoisa ja sopivan humoristinen olematta farssi tai satiiri.

Pääparilla on kemiaa, ja Tatumin jähmeys näyttelijänä palvelee hänen roolihahmoaan. Johansson puolestaan on liki marilynmonroemainen, aikakauden olemuksen ulkoisesti ja sisäisesti tavoittanut hurmuritar. Pakollinen draama ja jännitys ovat pääparin suhteen olemassa, mutta ihmissuhteen kehitys maltetaan kuvata riittävän hitaalla tempolla, jolloin käänteet eivät ole liian epäuskottavia kontekstiinsa nähden.

Käsikirjoitus nivoo letkeästi yhteen totuutta ja fantasiaa. Feikkikuulaskeutumisen kuvaamisessa Kubrickiin viitataan hauskasti, vaikka elokuvassa projektiin hommataan tyystin toinen mies. Hallituksen ja senaattorien touhuista ja motiiveista annetaan ironinen, muttei liian synkistelevä kuva. Mielistely ja mainonta kun tuntuvat nykypäivänäkin purevan poliitikkoihin parhaiten. Toisaalta teos antaa optimistisesti ymmärtää, että keskusteluyhteyden avulla on mahdollista tavoittaa nekin päättäjät, jotka näennäisesti ovat lukkiutuneet uskonnollis-konservatiivisiin poteroihinsa. Ehkä näin 1960-luvulla vielä olikin.

Teoksen leikkaus on poikkeuksellisen onnistunut, sillä pidemmissä kohtauksissa maltetaan viipyillä ja luoda vanhanaikaisempi, aikakauteen sopiva tunnelma. Ohjaaja Greg Berlanti pitää ohjat käsissään varmasti.

Berlantin pitkä ura on painottunut televisiopuolelle tuottajana, ohjaajana ja käsikirjoittajana. Berlanti ei ollut ensimmäinen valinta ohjaajaksi, mutta hän on ohjannut laadukkaita elokuvia. Edellinen ohjaus, vuoden 2018 kehuttu Minä, Simon kertoi homoseksuaalin teinipojan romanssista. Berlantin kokemus sekä ihmissuhteiden kuvauksesta että jännityksen ylläpitämisestä nivoutuvat hyvin yhteen myös Fly Me to the Moonissa.

Nasa on tänä päivänä taannut sekä avaruusohjelman jatkumisen että antanut luotaimiensa avulla valtavasti tietoa avaruudesta. Tärkeimmillään se oli silti 1960- ja 1970-luvuilla, eikä teos jätä tätä korostamatta ja ylevöittämättä. Valtavan kauniit miljööt ja kuvat avaruusraketista saavat ihon kananlihalle studiokuvinakin, oikeista filminpätkistä ja radionauhoituksista puhumattakaan. Oikeasta lennon kuvauksesta kiinnostuneille vuoden 2019 huippudokumentti Apollo 11 on pakollista katsottavaa, mutta Fly Me to the Moon luo kuulennolla hyvät puitteet myös romanttiselle komedialle ja hyväntuuliselle eskapismille.