Coyote Ugly valkokangas

Menestystarinat ovat menestystarinoita. Niiden uskottavuusaspekti on usein varsin mitätön varsinkin amerikkalaisen viihde-elokuvan saralla - uskottavuus kun ei myy. Dollarit kääritään yltiöpäisellä positiivisuudella, jonka pilvilinnoilla tuuditetaan heikkomielisimmät katsojat puuterisiin päiväuniin menestyksen autuudesta ja ihanuudesta. Sinällään tuomittavalla humputuksella on toki sijansa, sillä siirappitarinoilla lienee parempi terapeuttinen vaikutus pimeän masentamaan kansaan kuin totisilla torvensoitoilla elämän kaikkivaltiaasta kurjuudesta.

Kuinka monta kertaa olemmekaan saaneet todentaa tarinaa kotoaan lähtevästä teinistä ja siitä sukeutuvista ongelmista. Selviytyykö teinijäärä suuressa maailmassa? Entä miten käy yksin jääneiden vanhempien psyykeen? Suuria ja totisia elämän kysymyksiä, joihin Hollywood antaa aina mukavan valmiiksi pureskellut vastaukset.

Tällä kertaa nuori Violet (Piper Perabo) haaveilee lauluntekijän urasta ja lähtee isänsä (John Goodman) turvallisista huomista Jerseystä New Yorkiin. Nuorelle ja naiiville ja vieläpä esiintymiskammoiselle tyttöselle ei kuitenkaan menestyksen kultainen polku urkene ja niinpä hän päätyy töihin räväkkään Coyote Ugly -nimiseen baariin.

Coyote Uglyssa on tyypillisesti himpun verran romantiikkaa, elämässä tehtävien valintojen vaikeuksia ja kaikki on kääritty mukavasti menoon ja meininkiin. Coyote Ugly on sen sortin kuppila, ettei ainakaan allekirjoittanut ole sellaiseen törmännyt. Motley Cruen musiikkivideoita muistuttavassa menossa pääosaan on valjastettu hyvän näköisiä misuja tanssahtelemaan ympäriinsä märissä t-paidoissaan. Siis jokaisen kaljaa kittaavan unelmien täyttymys. Violetin laulujen tekeminen ja elämässä selviytyminen vaikuttivat lähinnä vain heppoisilta perusteilta leipoa baariälämölöstä kertova elokuva. Kyllä Jerry Bruckheimer osaa.

Mitä sitten Coyote Ugly oikein tarkoittaa? Vanha klassikkovitsi antaa eräänä muunnelmana siihen varsin tyhjentävän vastauksen. Coyote Ugly (suomeksi susiruma) tarkoittaa jotain niin rumaa, kuten henkilöä, jonka vierestä heräät yhden yön jutun jälkeen ja katsahdat tähän todeten henkilön niin rumaksi, että mieluummin puret tämän henkilön alla olevan kätesi irti kuin herätät hänet. Siinä oli tämän elokuvan filosofia.